Blackface ja poliittinen korrektius
Valkoihoinen koomikko saa näytellä (ja hauskuuttaa) vastakkaisen sukupuolen edustajana, lihavana, homoseksuaalina, lapsena, vammaisena, vähä-älyisenä, sovinistina, rasistina, uskovaisena, eri ammattien edustajina, ulkomaalaisena ja – kaikkein pahinta – jopa valkoihoisena, mutta maalaa kasvosi vastaamaan tummaihoista, niin jopas yleisön mieli muuttuu syyttäväksi. Näin kävi myös Riku Niemiselle, jonka yksi 1001 Rikua -ohjelman hahmoista joutui pienoisen Twitter-kohun kohteeksi jo pelkän mainoksen perusteella.
Kohun taustalla on nimenomaan valkoihoisen miehen esittämä tummahipiäinen hahmo, joka kertoo 1001 Rikua -ohjelman olevan yhtä viileä kuin Suomen kesä (lue: v***n jäätävä). Kohde on kuitenkin nimenomaan Niemisen hahmossa, joka nyt sattuu murtamaan afrikkalaisittain ja on hipiältään näyttelijää huomattavasti tummempi. Vajaan puoliminuuttisen mainoksen perusteella itse hahmosta on mahdoton sanoa sen enempää, kuten esimerkiksi sitä, millaiseen yhteyteen hahmo on luotu.
Hahmo yhdistettiin Twitterissä siitä huolimatta pelkän pinnallisen otannan perusteella ongelmalliseen ja amerikkalaisessa kulttuurissa vahvasti rasistiseen blackface-maskeeraukseen, jonka juuret juontavat 1800-luvun teatteriin ja valkoisen miehen dominanssiin. Toki sitä ennen puhumme jo vuosisatoja kestäneestä tummaihoisten orjuuttamisesta, jonka kipeät ja veriset kahleet ovat edelleen läsnä länsimaisessa kulttuurissamme.
Historiallisesti raskaasta taakasta huolimatta tummahipiäisyyden evääminen valkoihoiselta missä tahansa tarkoituksessa tuntuu oudolta rajavedolta. Etenkin, kun sille annetaan samojen henkilöiden toimesta myönnytyksiä ”oikein” tehtynä, jolloin se ei jostain syystä olekaan loukkaavaa tai väärin, vaan – tässä tapauksessa – hyvää huumoria. Niemisen kohdalla tälle ei tosin annettu edes mahdollisuutta.
Niemisen hahmo voidaan toki kyseenalaistaa. Sitä voidaan pitää mauttomana tai jopa tarpeettomana. Ja mainos toimisi varmasti aivan yhtä hyvin, vaikka puhujana olisi valkoihoinen mies. Ongelmaa ei todennäköisesti olisi myöskään ollut, jos hahmo olisi ollut nainen, homoseksuaali, lihava tai mitään muutakaan. Mikä on jälleen hieman outoa, sillä heihin voidaan katsota kohdistuvan aivan samalla lailla syrjintää ja pilkkaa nyky-yhteiskunnassamme. Tosin ei tietenkään lähellekään samassa systemaattisessa mittakaavassa kuin blackfacen historiallisessa kontekstissa.
Poliittisen korrektiuden tai valheellisen vanhempaimme syntien painotaakan kantamisen ei kuitenkaan pitäisi kuulua koomikon huoleksi. Huumorin kuuluu saada kulkea vapaasti aiheesta toiseen ja pystyä käsittelemään myös kipeitä asioita. Hiljaisuus tai välttely eivät ole komiikan tai keskustelun kannalta koskaan kannattavaa, sillä siten vain unohdamme ja jopa pahimmassa tapauksessa vähättelemme historiaa ja sen merkitystä. Asioiden käsittelyssä täytyy toki käyttää tahdikkuutta, eikä näiden kohdalla voi siltikään välttyä loukkaantumisilta, sillä huumorintajuja on yhtä monta kuin ihmisiäkin; maailmassa on tuskin yhtään vitsiä, joka ei loukkaisi jotakuta jollain tavalla.
Koomikon tehtäväksi jää sen sijaan katsoa, että vitsi pyritään rakentamaan kohdeyleisölle sopivaan muotoon. Meneekö tämä sitten mauttomaksi, loukkaavaksi tai nerokkaaksi riippuu yleisön vastaanotosta ja kyseisen koomikon taidoista. Joten ennen kuin tuomitsemme Niemisen rasistiseksi ja kiellämme jonkin aihepiirin käytön huumori- tai missään muussakaan tarkoituksessa kaikilta, mitä jos odottaisimme ensin, että vitsi on kerrottu loppuun asti ja on aika yleisön reaktiolle?