Haastattelussa Emma Stone (Birdman)

Filmaatikko julkaisee yksinoikeudella Emma Stonen haastattelun, jossa näyttelijä kertoo roolistaan Alejandro Gonzales Inarritun ohjaamassa Birdman-elokuvassa. Kysymyksissä sivutaan tuotannon poikkeuksellisia kuvauksia, ohjaajan totuuden irroittavaa tarkkuutta sekä kaiken tämän vaikutuksia Stonen näyttelijänuran tulevaisuuteen.

Lue alapuolelta, mitä mieltä näyttelijä oli muun muassa pitkistä otoksista, Broadway-teatterista, lempinäyttelijöistään ja omasta mielestään Inarritun parhaimmasta ohjaustyöstä.

Millaista oli tehdä elokuva, jonka otokset olivat niin pitkiä?

Emma Stone: Se oli samalla lailla haastavaa kuin teatteri on haastavaa. Teet samaa asiaa ilta toisen perään uudestaan ja uudestaan niin, että näyttäisit tekevän sen ensimmäistä kertaa. Elokuvan kohdalla kyse oli samasta, mutta teit samaa otosta vain 24 kertaa päivässä. Mutta se on osa työtä – olla valmis jättämään kaiken taakse ja elää hetkessä tehtyään valtavia harjoituksia aiemmin.

Elokuva pilkkaa omalla tavallaan supersankarielokuvia, mutta olet ollut itse kahdessa Spider-Man-elokuvassa, olet osa tuota maailmaa…

ES: Hauskaa tässä on se, että vaikka olen ollut kahdessa Spider-Man-elokuvassa – tai sitten en välttämättä ole kiinnittänyt siihen vain huomiota – en tunne olevani osa sitä maailmaa. Ehkä se johtuu siitä, etten näytellyt Hämähäkkimiestä, joten en tunne itseäni osaksi naamiota, pukua tai perinnettä, joskin tunnen luonnollisesti olevani osa Gwen Stacyn perinnettä. Rigganin [Michael Keatonin] kohtaama haaste ei ole sellaista, johon voisin samaistua kokemani perusteella.

Mutta näyttelijät pelkäävät silti joutuvansa jonkin roolin määrittelemäksi, eikö vain?

ES: Herrajumala olen melkein joutunut roolini määrittelemäksi ja olen ollutkin, mutta en ole koskaan itse tuntenut olevani sidoksissa johonkin tiettyyn hahmooni. Minulla ei ole ollut samanlaista jännitettä, ainakaan omasta mielestäni. Ehkä suljen mielestäni vain pois samaistumiseni johonkin selkeään hahmoon. Tiedän, että se on ongelma joillekin henkilöille, mutta kyse on enemmänkin yleisön näkemästä jutusta. Se on myös tämän elokuvan ydin: ”Mitä arvostat enemmän? Mitä ihmiset sanovat sinun olevan vai mitä tiedät olevasi?”

Jatkaakseni tuosta, tunnut haluavan sekoittaa asioita ja tulkita erilaisia rooleja, etkä aina halua esittää pääosaa…

ES: Opin yhtä paljon jokaisesta kokemuksestani huolimatta tuotannon budjetista tai siinä työskentelevistä henkilöistä. Enkä pidä roolin suuruutta minään tärkeänä valintasyynä. Se riippuu enemmänkin siitä, mitä voin oppia ja tarjota projektille. Se on ainoa todellinen syy.

Hahmosi Birdmanissa puolustaa sosiaalista mediaa, mutta mitä mieltä itse olet sosiaalisesta mediasta?

ES: En ole Twitterissa. Yritän olla mahdollisimman paljon itseni kanssa. Yritän olla mahdollisimman aito aina, kun minua haastatellaan elokuvan suhteen, mutta en koe tarvetta olla Twitterissä tai Instagramissa tai julkaista kuvia eilen ostamistani kengistä tai koirani tekemisistä. Se on rehellisesti henkilökohtainen valinta, kuten se on kaiken kanssa – haluatko jakaa asioita ihmisille, jotka joko tunnet tai et. Mutta mielestäni se ei riipu millään tavalla siitä, että olen näyttelijä.

Oletko oppinut Birdmanista mitään sellaista, jonka koet olevan hyödyllistä, kun siirryt Broadwaylle tekemään Cabaretin?

ES: Tapa, jolla tämä elokuva kuvattiin, muistuttaa niin paljon teatteria, että uskon samojen oppien olevan todella käytettävissä myös oikeassa teatteriympäristössä. Harjoittelimme lepäämättä, ja sitten pyrimme toteuttamaan viimeisen muodon uudestaan ja uudestaan – joten se tuntui hyvin paljon kuin näytelmältä. Muistelisin meillä olleen kolmen viikon harjoitusjakso ennen kuin aloitimme, ja sen jälkeen harjoittelimme paljon myös paikan päällä. Jokaista hetkeä ja liikettä täytyi työstää tarkasti. Se oli luultavasti jopa teatteria monimutkaisempaa, koska jouduimme myös estämään tiettyjä piirteitä ja kamera liikkui koko ajan.

Sally Bowlesin rooli Cabaretissa on ikoninen. Oletko huolissaan hänen esittämisestä?

ES: *Nauraa* En, olen erittäin itsevarma sen suhteen. Oikeasti olen täysin järkyttynyt, mutta miksi tehdä jotain, jos se ei pelota?

Jotkin ihmiset ovat nostaneet esiin sinun ja Colin Firthin välisen ikäeron Woody Allenin tulevassa Magic in the Moonlight -elokuvassa. Mitä mieltä olet siitä?

ES: Oikeastaan se muistuttaa minua My Fair Ladysta ja Pygmalionista. Se on kuin Henry Higgins ja Eliza Doolittle. Kyseessä on ammatillinen suhde ja niin olemme asian nähneet alusta lähtien.

Toisin kuin Birdmanin ohjaaja Alejandro Gonzales Inarritu, joka on hyvin tarkka, Woody Allen on tunnettu vähistä ohjeistaan näyttelijöille. Pitääkö tämä paikkansa?

ES: Tuo on oikeastaan hauskaa, koska olin kuullut saman asian hänestä, mutta mielestäni se ei ole totta. Mielestäni hän ohjasi kaikkia elokuvassa, mutta tuo tarkkuus on hauskaa. Birdmanissa oli kyse sanoista ja liikkeestä. Woody on salakavalan tarkka. Hän sanoo ensin ”Ihan sama, keksi omat sanat, tee mitä haluat, tee se, tee siitä luonnollista, lisää asioita, ihan miten vain.” Ja sitten teet niin ja hän tulee luoksesi ja sanoo: ”Tee tässä kohtaa näin!”, ja ”Annahan minä näytän”, ja sitten sinä vain toteat perässä, että ok ja teet niin. Mutta hänen tarkkuutensa on minusta huomaamattomampaa.

Kuinka paljon tiesit Birdmanista ennen kuin liityit mukaan?

ES: Hän antoi minulle välittömästi käsikirjoituksen. Olin tosin välittömästi halukas työskentelemään Alejandron kanssa, koska hän on niin lahjakas. Sinun täytyisi olla hullu, jos et olisi, mutta hän antoi minulle käsikirjoituksen ja tiesin roolini elokuvassa.

Mitä mieltä olit alkuun hahmosta?

ES: Hän on tietenkin näkyvän vihainen ja eristäytynyt monella tapaa. Hän on melko irrallaan maailmasta hieman samaan tapaan kuin 22-vuotiailla, jotka ovat eläneet koko ikänsä nenä ruudussa. Mielestäni hänessä oli jotain mielenkiintoista, koska hän on kuuluisan henkilön tytär. Se voi tuottaa ongelmia ja olen nähnyt sen; tunnen kuuluisien ihmisten lapsia, jotka ovat nykyään aikuisia. Ja heidän vanhempansa suosio heijastuu heistä koko heidän ikänsä – ja osalla heistä ei ole edes hyviä välejä vanhempiin, sillä he ovat lastensa suhteista enemmän kiinnostuneita yleisön mielipiteestä… Mielestäni se loi todella mielenkiintoisen hahmon, koska hän on juuri päässyt pois vieroituksesta, hän on vihainen ja sekaisin, mutta siinä on jotain sydäntä särkevää. Löysin hänestä paljon ihmisyyttä ja samaistuttavuutta, vaikka itselläni ei ole ollut näyttelijäisää.

Häntä kuvaillaan Edward Nortonin esittämän Mike Shinerin sanoin ”valtavaksi sekasotkuksi”. Näitkö hahmosi myös näin?

ES: Hän on haavoittunut, sulkeutunut tyttö, joka haluaa avautua. Voit nähdä sen hänen puheessaan isälle, minkä jälkeen hän tajuaa pystyvänsä saamaan yhteyden häneen. Hän ei kuvittele isänsä edes näkevän tätä, ja sitten hän näkeekin hänet siinä yhdessä kohtauksessa. Edin hahmo näkee kaiken tämän hahmoni suojamuurin takaa.

Istuitko oikeasti Broadway-teatterin katolla noissa kohtauksissa?

ES: Kyllä istuin. En pelkää korkeita paikkoja, mutta minuun oli kiinnitetty myös turvavaljaat turvallisuuden vuoksi.

Mainitsit pelon olevan sinua johdatteleva voima näyttelemisen suhteen. Oliko Birdmanin suhteen mitään erityisiä pelkoja?

ES: Aloitin näyttelemään, koska halusin tehdä komediaa. Komedia on luonnistunut minulta aina kovin luonnollisesti nuoruudesta saakka, koska olen ollut kosketuksissa surun kanssa koko ikäni, ja kun koet surua pitkänä haluat mennä kohti valoa. Joten halusin tehdä komediaa elämässäni ja sitä myös pitkälti teen. Mutta pelko ei ollut mielestäni aivan niin läsnä kuin nyt – tarve olla peloissaan, tarve saada haastetta, tarve tuntea pettävänsä itsensä joka päivä. Se on itse asiassa minulle melko uusi asia, sukeltaa tuohon maailmaan, joten se oli todella haastavaa, koska Alejandro ei anna sinun valehdella. Vaikka luulet kertovasi totuuden, niin hän tietää, että valehtelet. Ennen kuin suorituksesta tulee kaikkein aidointa, hän ei anna sinun mennä eteenpäin, ja se oli pelottavaa ja haastavaa näyttelijänä ja henkilönä.

Siksi luulen, että tämä on tähänastisen yksi tärkeimmistä kokemuksistani näyttelijänä. Hänen kanssaan työskenneltyäni haluan yhä enemmän olla peloissani, sillä mitä peloissasi olet, sitä enemmän avaudut ja sitä enemmän haavoittuvuutesi näkyy, ja siitä syntyvät mahtavat suoritukset, joita haluan katsoa – ja en puhu itsestäni. Puhun muista ihmisistä, joiden suorituksia olen rakastanut katsoa. Se on uusi juttu – pelko. Ja hahmoni oli todella peloissaan, joten se oli tosi onnistunut symbioosi.

Tuo ei kuulosta nautinnolliselta…

ES: *nauraa* Toisinaan se ei ollut. Mielestäni olemme nostaneet hauskuuden liian suureen arvoon. Niin minäkin tein ennen, mutta sitten tajusin, että jotkin sinua kasvattavat asiat eivät välttämättä ole hauskoja – vaan kun sinulla on vaikeaa. Se on tärkeää. Siinä on jotain kulttuurillista, että haluamme asioiden tapahtuvan vaivatta ja ilman työtä. Haluamme voivan googlettaa sen helposti ja ratkaista asian nopeasti, mutta hyvät asiat ovat vaikeita, todella vaikeita, ja nautinto on mitä suurin, kun kerrot totuuden. Joten kyllä, se oli hauskaa ja todella haastavaa. Kasvukipuja.

Kohtasitko koskaan sellaisia hetkiä, että Alejandro intti sinun valehtelevan, vaikka tunsit antaneesi jo kaikkesi?

ES: Kyllä, oli hetkiä, kun en tiennyt mitä tehdä. Eräs ruokatauko totesin, että se on tässä nyt, murrun täysin. Sitten palasin takaisin katolle, syljin kadulle, ja se oli rehellistä ja hän hurrasi minun saavuttaneeni sen. Mutta tuota juuri tarkoitankin – tuollaisia kokemuksia toivoo saavansa. Jos aiot elää millaista luovaa elämää tahansa – näyttelijänä, kirjoittajana, ohjaajana – olet valinnut työn, jossa joudut viemään itsesi mukavuusalueen ulkopuolelle kertoakseen totuuden. Ja kun murrat itsesi tämän muurin toiselle puolelle, se on puhdistava kokemus.

Monet näistä asioista tapahtuu harjoituksissa, mutta sitten on tämä yksi tarina Laurence Olivierista, minkä ystäväni kertoi minulle. Hän meni lavalle muistaakseni Hamletissa ja oli taivaallinen. Kaikki yleisössä olleet olivat täysin mykistyneitä, koska hän OLI Hamlet. Hän meni takaisin lavan taakse, missä kaikki kehuivat häntä. Hän oli puolestaan täysin raivoissaan ja huusi: ”Tiedän, mutta en tiedä, miten v*****a minä sen tein!” Hän ei koskaan saavuttanut samaa tasoa. Saatat löytää sen kerran ja siihen se jää. Sitten on olemassa ihmisiä, kuten Meryl Streep, joka pystyy luomaan tuon hetken milloin vain, ja voit vain toivoa pystyväsi samaan. Minä jatkan työskentelyä *naurua* kunnes yllän Merylin tasolle.

Puhuit sinuun vaikuttaneista suorituksista. Voitko kertoa näistä hieman lisää?

ES: Mielestäni Michael Keaton antaa tässä elokuvassa yhden sellaisen. Joaquin Phoenix ja Philip Seymour Hoffman tekevät saman The Masterissa. Ruth Gordon Harold and Maudessa. Charlie Chaplin jokaisessa elokuvassaan. Rehellisyys vain pysyy ihmisen mukana.

Birdman oli osana Oscar-kisassa. Kuinka paljon pidät alan tuosta puolesta?

ES: *naurua* Pidän siitä tosi paljon. Kokoajan. En ajattele mitään muuta. En oikeasti ole miettinyt sitä henkilökohtaisen elämäni suhteen, mutta sitä on kiva seurata. On kiva katsoa hyvin tälläytyneitä ihmisiä pitelemässä patsaita.

Alejandro tekee aina mahtavia elokuvia. Onko sinulla suosikkia?

ES: 21 grammaa on todella vakuuttava. En ole nähnyt ketään, joka onnistuisi tavoittamaan ihmiselon perimmäisyyden niin vankkumattomalla taidolla. Hän on addiktoitunut todella brutaaliin totuuteen. Mielestäni tämä on minun lempielokuvani häneltä. Se kolahti minuun parhaiten. Olen nähnyt sen kahdesti ja Alejandron sekä kuvaaja Chivon ja Michaelin yhdistelmä lähes tappoi minut.

Birdman on elokuva, jonka ihmiset haluavat katsoa uudestaan ja uudestaan. Katsotko itse paljon elokuvia toistamiseen?

ES: Katson elokuvia aivan liikaa. En luultavasti pysty kehittymään eteenpäin, koska katson samoja asioita uudestaan ja uudestaan, mutta sekin on hyvä asia. Minulla on joitain elokuvia, joita rakastan intohimoisesti ja jotka olen nähnyt lukuisia kertoja.

Kiitos haastattelusta.