Haastattelussa Heikki Silvennoinen ja Timo Kahilainen (Kummeli V)

Tämä haastattelu alkaa poikkeuksellisesti lopusta. Muuan sateinen iltapäivä Filmaatikon ainoana edustajana sain tilaisuuden haastatella parhaiten Kummelista tunnettuja Heikki Silvennoista ja Timo Kahilaista miesten Kummeli V -elokuvan yhteydessä. Aivan haastattelun päätteeksi, miesten jo ottaessa pika-askelia seuraavaan sovittuun tilaisuuteen, koska muuan savolainen toimittajantapainen oli vienyt hieman sovittua enemmän herrojen aikaa, Silvennoinen tokaisi poistuessaan nauraen:

”Keksit loput itse. Mehän voidaan puhua ihan läpiä päähämme, ja sitten sanot vaan, että eivät halunneet tarkistaa.”

Otan koomikko- ja solistiveteraanin neuvosta vaarin, mutta ainoastaan osittain. Esimerkiksi tuolloin ei ollut sateinen päivä, vaikka niin sanoin, mutta se kuulostaa hyvin paljon dramaattisemmalta. Sen sijaan totta on se, että istuuduin tuolloin Kummeli V:n lehdistönäytöksen jälkeen herrojen kanssa kolmestaan tyhjässä elokuvateatterissa. Siellä ottaessani uskollisen iPhoneni esiin nauhoittaakseen Tampereen yksiä tunnetuimpia huumorimiehiä ihan vain todistaakseni jälkipolville niin tehneeni, puhe kääntyi hetimmiten Silvennoisen johdolla mobiililaitteisiin ladattuun tekniikkaan ja tulevaisuuden näkymään, jolla allekirjoittaneen kaltaisten journalistiretkujen työ helpottuisi käytännössä olemattomiin:

”Eikö pitäisi olla sellainen haastatteluapplikaatiota? Semmoinen joka leikkaa sen hyväksi. Ton äänityksen se leikkaa valmiiksi ja sit vaan printtaat sen. Saman tien lähetät sen jonain filuna. Editoi siitä hyvän”, Silvennoinen lataa vielä melko totiseen sävyyn.

Allekirjoittanut ennättää hämääntyä ennen virallista osuutta alkavaan kommenttiin niin pahasti, että yritän peitellä tilannetta lohkaisemalla epätoivoisen vitsin: ”Niin, niin, että poistaa tyhjät ja huonot kommentit välistä…”

Kommentti osui kuin osuikin kohteeseen, ja sekä Silvennoinen että Kahilainen hekottelevat kanssani. Tai sitten he esittivät nauravansa myötähäpeästä. Näyttelijöitä kun ovat. Silvennoinen kuitenkin jatkaa vielä tilannetta ennen virallisen osuuden alkua:

”Niin just, ja sinä voit itse määritellä suhtautuuko se myönteisesti, niin kuin asteikolla viisi. Saat valita siihen, vähän negatiivinen, kakkosasteen applikaatio”, onnistuen tallentamaan haastattelijan naurahduksen vielä sanelimeen ennen virallisen osuuden alkua.

Alkulämmittelyjen jään rikkomisen myötä oli aika siirtyä varsinaiseen haastatteluun. Hermostuksissani silmäilen ylöslaittamiani kysymyksiäni ja päätän aloittaa sarjan luonnollisesti alusta saakka. Mikä sai teidät tekemään 90-luvun alussa tällaista sarjaa?

”Sulla on virheellistä tietoa”, iskee Kahilainen heti kiinni ja paljastaa meikäläisen ammattitaidottoman valmistautumisen tilanteeseen. Menin pentele väittämään, ettei pojilla ollut koomikon taustaa ennen tuota hetkeä.

”Silvennoinen on ollut koomikko koko ikänsä. Se on vaan ollut lähipiirin koomikko jopa lapsesta lähtien. Varmaan sama täälläkin, ja meidän sisäpiirijutuista tuli yleisiä”, Kahilainen jatkaa ja allekirjoittanut huokaisee helpotuksesta. Vitsihän se vain oli.

”Kyllä Silvennoisesta liikkui huhuja jo aikoinaan Tabula Rasan [Silvennoisen progeyhtye 1970-luvulta] liikkuessa pitkin Suomea 70-luvun alussa”, Kahilainen päättää, mistä pallon nappaa Silvennoinen:

”Silloin kuin tuo videokamerasysteemi alkoi yleistyä, eli Keskisen Ollilla oli semmoinen melko laadukas harrastelija-VHS, oliko se Super VHS. Ja totta kai sitä alettiin tehdä jotain demoja. Me tehtiin Ollin kanssa semmoisia ihan huviksemme. Kuvattiin jotain sketsejä, ja niitä sitten näytettiin Yle Kakkosella Matti Grönbergille. Sitten Veikko Koski oli tuottajana Kakkosella. He innostuivat asiasta, että me tehtäisiin jotain.”

”Yhteinen tekijähän oli tuossa Grönbergin Matti, se ohjasi noita Q.Stonen [Silvennoisen toinen bändi 1980-luvulla] kanssa Kuuklubia ja mä tein Rockstop!-sarjaa”, Kahilainen lisää. ”Me ollaan kaikki Kangasalalta, niin Silvennoinen on äänittänyt meitä jo vuonna -79 vai -78. Meidän ja Heikki Helan bändiä, sellainen koulubändi.”

Kyseinen bändi myös voitti tuolloin erään bändikisan, joskin asiaan saattoi vaikuttaa se, että Silvennoinen toimi tuomaristossa. Ainakin miehen kommenttia seurannut nauru antoi viitteitä lievään – joskin ystävällismieliseen – vilunkipeliin.

Olikos Kummelin pojilla mitään suurempaa agendaa sarjan suhteen, vai lähettiinkö touhuun vain huvikseen?

”Kolme koejaksoa tehtiin ja kesällä tulivat ulos, oliko nyt juhannuksen aikaan. Siinä oli jo sitten Timo Pikku Henrynä hakattavana. Siinä oli yksi demo. Sitten me tehtiin vähän aikaa sillä, ja sitten Heikki Hela hivuttautui siinä mukaan. Sitten taas kun Olli lähti, niin sitten tuli Heikki Vihinen mukaan”, Silvennoinen kertoilee tuttavallisesti.

Mistäs pojat hakivat aiheensa vitseihin tuolloin ja ovatko samat keinot edelleen käytössä?

”Omasta elämästä. Kyllähän tuossakin [Kummeli V:ssä] nuo tyypit ovat paljon meistä läheltä ja paljon meitä itseämme”, Kahilainen aloittaa ja antaa puheenvuoron Silvennoiselle: ”Niissä on sellaisia tarinanpoikasia, mitä me ollaan kuultu. Niistä on sitten jollain tavalla viety eteenpäin ja jalostettu ja vähän karrikoitu niitä systeemejä. Osa on sellaisia, jotka on tullut suusta suuhun, jotain muusikkojuttuja, ja sitten osa on ihan keksitty vain.”

Musiikista puheen ollen ja miesten taustat tuntien, kysyinkin seuraavaksi, onko porukan matkassa alusta lähtien vahvasti mukana ollut musiikki ollut tietoinen valinta ja jotain sellaista, jonka he haluavat tuoda elokuvissaan ja sarjoissaan esille.

”Noh, se on totta kai yksi elementti meillä”, Kahilainen avaa ja jatkaa nauraen: ”Kuten Eero Kakko sanoi, niin rock-musiikki ja Kummeli kuuluvat erottamattomasti yhteen.”

”Ehkä siinä on ollut alun perin, kun oli joku Musakorneri, että siinä oli joku sellainen visio siitä aluksi, että olisi joku TV-kanava. Että siinä olisi eri ohjelmia, jotka Kakko sitten juontaa. Ja tietenkin se Musakorneri oli totta kai tuollainen karikatyyri toimittajasta, joka meitä oli varmaan joskus haastatellut. Joka olisi halunnut olla kova basisti, mutta…” Silvennoinen naurattaa. ”Mutta siitä tuli Musakorneri ja siitä syntyi sitten kaikki eri musaparodiat.”

Kummeli ja 1990-luvun suomalainen huumori yleisesti kantoi ylpeänä pöhköhuumorin leimaa, joka on sittemmin kuollut hieman vakavamman komiikan edestä. Tai näin ainakin haastattelija asian näkee, mutta Kahilainen pistää vastaan: ”Kyllähän se siellä elää ja voi hyvin, esimerkiksi Putous on jatkanut sitä ja hyvin onkin.”

”Jope Ruonansuuhan siellä rimpuilee, mutta sekään ei ole ihan sellaista samanlaista kuin me ollaan”, Silvennoinen toteaa. Kahilainen jatkaa: ”Tai sillä on sellainen oma, mutta kyllähän Jope on sellainen perinteinen… on sitä pöhköilyä.” Silvennoinen lisää vielä Jopen repertuaariin miehen imitaatiolahjat ja päätyy lopulta toteamaan tämän edustavan samaa huumorilajia.

Kahilainen tosin päättää keskustelun viisaaseen sävyyn toteamalla, että kyllähän pöhköhuumorilla on erilaisia tasoja siinä missä muullakin huumorilajilla. Tilaa riittää pöhköpöhkön lisäksi myös absurdille ja muille sen sisälle kätkeytyviin alalajeihin.

Tästä looginen siirtymä ei suinkaan ollut se, mihin haastattelija sitä lopulta lähti vetämään, mutta pitkän linjan huumoriveteraaneina Kummelin parinkymmenen vuoden taival kiinnostaa myös suomalaisen alan muuttumisen kannalta. Onko huumorin teko televisioon muuttunut sitten 1990-luvun suuntaan tai toiseen?

”Yhtä helppoa tai vaikeata se on aina ollut”, Kahilainen toteaa pienen pohdinnan jälkeen. ”Leffa on sikäli vähän erilainen, kun siinä ikään kuin tehdään se sinne käsikirjoitukseen ja huolehditaan siitä, että kuvauksissa on meininki toteuttaa se.”

”Sketsisarjassa on selkeästi enemmän tehdä se improvisaation päälle, koska se on lyhyt kaksiminuuttinen, mitä sinä olet siinä, mutta leffassa se on paljon kurinalaisempaa. Selkeästi sitä kässäriä seurataan enemmän”, Silvennoinen täydentää.

Kumpi formaatti, leffa- vai sketsi-, on arvon kaksikolle sitten se mieluisampi?

”Juonivetoisessa on oma hohtonsa. Sketsi on kova laji siinä mielessä, ja varsinkin jos sarjaa tekee, että siinä on ihan hillitön määrä duunia”, Kahilainen vastaa. ”Toki on tämmöisessä leffassakin.”

”Molemmissa on puolensa”, kaksikko toteaa lopulta miltei yhteen ääneen. Silvennoinen tosin täydentää, että tehtiin sitten kumpaa tahansa, niin tärkeää on pysyä sen sisällä. Tosin mies kertoo heti perään sääntöön poikkeuksen ja paljastaa, kuinka Kummeli V:ssä nähtävä Aake Kalliala ei tapansa mukaan sanonut tuotannon aikana luultavasti yhtään täydellistä, käsikirjoitettua repliikkiä, vaan improvisoi suurimman osan dialogistaan.

”Koska se ei suostu siihen. Se haluaa ne mökeltää omaan suuhunsa ja se on sillä selvä. Ja sieltä tulisi sitä vaikka kaksikymmentä minuuttia, että ei se lopu. Heti kun tulee tauko, niin me joudutaan katkaisemaan se”, Silvennoinen kertoo nauraen ja vakavoituu taas: ”Kaveri on yksi pöhköhuumorin perustajista, joten Aakelle se suotakoon.”

Kummeleiden seurana on Aaken ohella nähty myös lukuisia muita tunnettuja suomalaisia eturivin näyttelijöitä, mutta huijaavatko tamperelaiset humoristit kaverinsa nälkäpalkalla töihin, vai maksetaanko heille ihan asiallinen korvaus duunista?

”Kaikki tulee kyllä tosi mielellään, mutta kyllähän me heille palkkaa maksetaan. Ei me koskaan ketään olla ikinä ilmaisiksi käytetty”, Kahilainen valehtelee, minkä suustansa ennättää. ”Ihan mahtavaa, että tulevat, ja vielä kerta toisensa jälkeen teuraalle. Hyvä meininki, eihän siinä mitään. Mutta myös se, että tuollaiset kuin Seela Sellat tulevat ihan mielellään.”

”Ehkä siinä on kuitenkin se, että Kummeli on nyt edes jonkinasteinen instituutio, tai huumoriryhmä, joka on pysynyt kasassa, vähän niin kuin Lapinlahden linnut tai tuommoiset. Niin ehkä se on joillekin sitten kunnia-asia päästä sekoiluun mukaan”, Silvennoinen tuo oman senttinsä likoon näyttelijöiden saapumisinnokkuudesta.

”Ja toki me pidetään vieraistamme hyvää huolta. ja kuten sanoin, niin me huolehditaan siitä, että itse kuvaustilanteet ja nämä eivät ole niin stressaavia ja niiden pitää mennä mukavasti, ja se ennakkotyö tehdään sitä mukaa. Se on tärkeää”, Kahilainen jatkaa vilpittömänä.

”[Kummeli V:n ohjannut] Aleksi Mäkelä oli kyllä silleen sanotaanko hyvä ohjaaja, että se piti kyllä siitä huolen, ettei siellä saanut apulaisohjaajakaan huutaa. Siellä oltiin oikeasti sellaisella hyvällä meiningillä, että se kyllä heti huomautti, jos apulaisohjaaja rupesi huutamaan”, Silvennoinen kertoo viimeisimmän Kummeli-elokuvan tuotannosta.

”Matti Grönberg on meidän se perinteinen vanha Kummeli-ohjaaja, ja sitten Pekka Karjalainen teki sen Kummelin Jackpotin. Matti on siis tehnyt Kultakuumeen ja nämä muut sitten. Nyt tuli Aleksi sitten, ja se on tärkeä, että se tuo sen oman… vähän niin kuin bändiin tulee joku vieraileva soittaja, joka tuo siihen uuden virran ja uuden näkökulman. Aleksi toi sen”, Kahilainen päättää.

Tässä vaiheessa elokuvateatterin salissa käytävä haastattelu piti siirtää ulkosalle, kun eturivin valloittanut haastattelukokoonpano alkoi häiritä saliin saapuneita kävijöitä. Ja meikälle suotu aika herrojen kanssa oli myös hiljalleen kulumassa loppuun. Tiukua oli tosin sen verran kuitenkin jäljellä, että herroilta pystyi kalastelemaan vielä muutamaan kysymykseen. Tentattavaksi joutunut kaksikko alkoi jo selkeästi rentoutua, olihan haastattelu jo lähestymässä loppua.

Ajattelin pysytellä vielä hetken Kummeli V:n tuotannossa, kun siihen oli nyt salakavalasti eksytty. Pysyikö käsikirjoitus kasassa, vai innostuivatko koomikkoryhmä ja heidän vieraat revittelemään kuvausten alla ylimääräisiä kohtauksia?

”Kyllä siellä jotain yksittäisiä lauseita ja hetkiä saattaa olla, mutta kyllä se aika tiukasti pysyi kasassa. Kuvausaikataulu on kuitenkin niin tiukka, että siinä on seuraavan kuvauspaikan valmistelu…” Silvennoinen aloittaa.

”Siinä tulee talous niin kovaa vastaan. Se kun jokainen päivä maksaa neljäkymmentä tonnia, niin siinä ei semmoinen sekoilu, että hei, entä jos mä tungen tuolta portaista, enkä tulekaan tuolta, ja kolmekymmentä ihmistä rupeaa vääntää lamppuja uuteen suuntaan, niin siinä on pari tuntia jo mennyt”, Kahilainen jatkaa faktalinjalla. ”Että kyllä ne pitää etukäteen sinne käsikirjoitukseen laittaa.”

Päätin seuraavaksi kysyä sen kaikkien kysytyimmän kysymyksen, josta kukaan ei pidä – varsinkaan Kahilainen. Kummeli V ulkona, mitä voimme odottaa seuraavaksi? Uutta sarjaa? Pysytäänkö leffoissa? Mitä?

”Emmä tiedä”, tulee suora vastaus Kahilaiselta. ”Me ei olla asiasta millään tavalla puhuttu, mutta tosiasiahan on se, että tämä on paljon kiinni siinä, kuinka tämä menee ja kuinka meidät otetaan… ja sen jälkeen me tehdään vielä yksi!”

Viimeinen vakiintunut kommentti saa Silvennoisen ja Kahilaisen nauramaan. En kiellä, ettei itseänikin olisi hymyilyttänyt. Kahilainen jatkaa vielä suuri virne naamalla: ”Yksi välimallin veto lopuksi, jos meitä ei enää haluta. Väkisin väännetään!”

”Kukaan ei käy kattoo, mutta väkisin väännetään”, Silvennoinen komppaa toveriansa.

”Mutta ongelmahan tässä on se, että me digataan tuosta meidän seurasta vielä sen verran, että mihinkäs me tästä muunnuttaisi. Kummeli-ukkoina meidät tullaan hautaamaan, ja se on ihan selviö jo tässä kohdin”, Kahilainen visioi tulevaisuutensa.

”Projekti kerrallaan ollaan yleensä menty. Kun on päätetty, että joku projekti tehdään, niin sitten se saatetaan loppuun. Ja harvemmin pystytään edes ajattelemaan seuraavaa projektia päälle suoraan. Paitsi Vihinen, joka ohjaa kesäteattereita samalla”, Silvennoinen jatkaa puolestaan porukan toimintatavasta.

”Tokihan me kaikki tehdään muita duuneja tässä samalla”, Kahilainen heittää väliin.

”Mutta meidän yhteisiä projekteja, niin ne kyllä päätetään aina ajoissa, että aloitetaan joku. Eikä me oikeastaan ole varmaan edes puhuttu siitä, että me oltaisiin jotain suljettu pois. Että olisi joku formaatti, mitä me ei voitaisi tehdä”, Silvennoinen jatkaa turinointiaan. ”Mutta jotenkin tuo on niin luonnollinen seuraamus sille, kun kaikilla on ne Kummeli-DVD:t, että se teki sen.”

Kahilainen mainitsee esimerkkinä näistä ulkopuolisista formaateista porukan toissatalvisen Tampereen työväenteatterin lavalla tehdyn proggiksen, jota molemmat muistelevat lämmöllä. Ja uutukaisten sketsisarjojen ja -hahmojen luonneissa on myös omat ongelmansa, nimittäin menneisyys.

”Meitä aina vertaillaan kuitenkin, että miksei ole Mauno Ahosta tai Speedy Keinosta, ja sitten kun rupeat tekee jotain uutta hahmoa, niin se onkin ihan paska”, Silvennoinen heittää ja revähtää nauramaan. ”Se ei ole helppoa, kun vertailukohta on niin kova, että niillä on hyllyssä ne devut… että kyllä se Silakka on parempi kuin tää uusi Särki.”

Myös Kahilainen heittää kehiin karua faktaa, mutta tuttavalliseen ja humoristiseen tamperelaistyyliin: ”Kultakuumeen aikoihin sanottiin, että miksette tehnyt Mauno Ahosta. Nyt sanotaan, että miksette tee Kultakuumetta. Jackpot oli hyvä, ja varmaan menee muutaman vuoden päästä sen ali. Aikahan se on itse asiassa näiden juttujen se lopullinen kriitikko. Että ei sitä itsekään tiedä, että miten mikäkin juttu toimii. Mutta hyvä niin.”

Näinpä. Ajalla tuntuu olevan kumma tapa muuttaa itse kunkin mielipidettä asioista. Myös haastattelujen osalta, sillä tässä vaiheessa keskuuteemme saapui PR-henkilö pyytämään kaksikkoa toisaalla alkavaa radiolähetystä varten. Vaan savolaisella periksi antamattomuudella – ja luultavasti PR-suhteet lopullisesti polttaneena – uhmasin kohtaloa, ja kysyin kaksikolta vielä yhden kysymyksen:

Onko Kummeli-historiassanne jotain, minkä olisitte halunneet tehdä toisin, jos pystyisitte?

”Joku Helan veto mun mielestä oli, jonka se olisi voinut vetää paremmin, mutta ei mun omassa”, Silvennoinen heittää ja repeää nauramaan – samoin haastattelija.

Kahilainen vetää sen sijaan hieman vakavammalla linjalla:

”Siellä on hittejä ja huteja, mutta kaikkia tarvitaan. Kaikki täytyi tehdä. Mutta en tiedä sitten näin jälkikäteen, siellä on joku, Alivuokralainen ei välttämättä ihan meidän paras elokuva ole, mutta niin sanotusti, tulipahan tehtyä.”

Vähän niin kuin tämä haastattelukin, joka ei välttämättä ole allekirjoittaneen parasta jälkeä, mutta kuten Kahilainen sanoi, hittejä ja huteja; kaikkia tarvitaan. Eikä tällä kertaa voinut syyttää ainakaan haastateltavana olleita koomikoita.