HFR - tulevaisuuden nopeus?

Peter Jacksonin Hobitti - odottamaton matka ei ole ainoastaan odotettu paluu Keski-Maahan vaan samalla kiistelty elokuvatekninen harppaus eteenpäin. Perinteisen 24 kuvaa sekunnissa -kehysnopeuden sijaan se on filmattu High Frame Rate (HFR) -tekniikalla, joka tuplaa kuvataajuuden 48 kuvaan sekunnissa. Suurempi kehysnopeus tarkoittaa pehmeämpää liikesulavuutta ja siten terävämpää kuvaa, vaan siitä huolimatta uusi innovaatio ei ole saanut yksinomaan ylistystä osakseen.

Kuvataajuuden historia juontaa juurensa elokuvahistorian alkuhämäriin. Ensimmäiset mykkäkauden videokamerat toimivat käsikahvalla, jolloin kehysnopeus oli suoraan verrannollinen kahvan pyörimisnopeuteen. Mitään varsinaista standardia ei vielä ollut, joskin silloiset kuvaajat kävivät keskusteluja oikeasta kuvataajuudesta. Vasta moottoroitujen kameroiden ja 1920-luvun äänifilmien mukaantulo johtivat lopulta kuvataajuuden standardoimisen 24 kuvaan sekunnissa; optimaalisin kompromissi äänenlaadun ja kustannusten välillä.

Ei siis ihme, että HFR on herättänyt keskustelua. 80 vuoden ajan kuvataajuus on pysynyt teattereissa tismalleen samana. Ihmissilmä on tottunut elokuvaklassikko toisensa perään näiden tasaiseen soljuvuuteen, mutta nyt uutta tekniikkaa pusketaan sisään joka raosta. Kyseessä on tietenkin pelkkä tottumiskysymys, samaan tapaan kuin teräväpiirron tai 3D:n kanssa. Mutta aivan kuten teräväpiirron ja 3D:n kanssa, myös HFR:llä on mahdollisuus lunastaa joko paikkansa tulevana normina tai jäädä – ainakin toistaiseksi – pieneksi ja monille turhaksi lisähuviksi.

Mikä HFR:ssä sitten mättää, vai mättääkö siinä mikään? Suurin osa siihen kohdistuneesta kritiikistä on koskenut elokuvamaisuuden katoamiseen. Kuvaa on etenkin verrattu tietokonepelien ja taulutelevisioiden luonnottomuuteen. Huomio on sikäli aiheellinen, sillä monet videopelit on pyritty optimoimaan 30 tai jopa 60 kuvan sekuntitaajuudelle. Sama idea on taustalla myös taulutelevisioissa, joiden keinotekoiset virkistystaajuuslisät nostavat näytettävien kuvien määrää hertsimääristä riippuen. Itse kukin voikin ottaa koetuntumaa ”uudesta tekniikasta” kotisohvalla, mikäli olohuoneen nurkkaa komistaa sadasta hertsistä suuremmilla lukemilla varustettu telsu.

Henkilökohtaisesti niin HFR kuin televisioiden sulavuutta parantavat optimoinnit saavat kuvan tuntumaan nopeutetulta. Efekti on jokseenkin sama kuin katsoisi elokuvaa noin 1,5-kertaisella kelauksella – suoraan sanoen siis äärimmäisen ärsyttävää. Tottumiskysymys, mutta itse olen karsastanut televisioiden keinotekoista pikakelausta siitä lähtien, kun ensimmäiset 100Hz-televisiot saapuivat markkinoille. Se ei näyttänyt hyvältä silloin, eikä se näytä hyvältä edelleenkään. Tämä on omalla kohdallani HFR:n suurin ja mahdollisesti ylitsepääsemättömin ongelma.

Toki Hobitin kohdalla täytyy myöntää, että HFR paransi teatterikokemusta terävyyden ja 3D:n osalta. Paranneltu liikesulavuus toi teatterin normaalisti hieman pehmoiseksi jäävään kuvanlaatuun huomattavaa tarkkuutta. Tosin kyseessä ei jälleen ole mitään sellaista, mitä kotiteatterioloissa ei olisi voinut nauttia jo vuosikausia teräväpiirron myötä. Kolmiulotteisuuden kohdalla lisääntynyt kuvataajuus oli sen sijaan katsojaystävällisempi kuin aiemmat 3D-elokuvat. Liki kolmituntisesta kestosta huolimatta elokuvan kolmiulotteisuus ei väsyttänyt silmiä juuri lainkaan. Ja olihan kokemus kolmiulotteisuuden osalta äärimmäisen onnistunut ja pikakelausta lukuun ottamatta luonnollisen tuntuinen.

Mutta piti lanseeratusta tekniikasta tai ei, kehitys suuntaa siitä huolimatta eteenpäin. Jacksonin ohella ainakin James Cameron ja Andy Serkis ovat lyöttäytyneet HFR-kelkkaan. Ajan myötä innokkaiden lista vain pitenee. Tosin pelkkä ohjaajien kiihko ei riitä lyömään HFR:ää lävitse. 3D:n tapaan sille pitää löytää ensin katsojakunta ja saada kaltaisteni jäärien päät käännettyä. Se ottaa aikansa.

Ennen kaikkea se joutuu kuitenkin taistelemaan nousevia lisäkuluja vastaan. HFR-tekniikalla kuvattujen elokuvien toistoon kykeneviä teattereita on tällä hetkellä vain kourallinen koko maailmassa. Uusi tekniikka vaatii teattereilta sitä varten suunnitellut, arvokkaat laitteistot, joiden kustantaminen näkyy puolestaan suoraan lippujen hinnassa. 3D-elokuvat ovat todistaneet tämän kiertokulun jo tuskallisen hyvin teatterikansan kukkaroissa. Eikä saa unohtaa kotiteattereita. Tällä hetkellä ei ole edes olemassa laitteistoa, jolla HFR-materiaalia voisi toistaa kotioloissa. Kuinka moni on valmis uusimaan (taas) koko kotiteatterinsa, jotta uudet innovaatiot näkyisivät kotonakin?