Commando

Kasaritoimintaklassikoiden tunnetuimpien joukkoon lukeutuu Mark L. Lesterin ohjaama Commando, joka on aikalaisgenretuotosten tapaan puhdasta nuorille pojille suunnattua voimafantasiaa. Itävaltalaisen lihaskimpun, Arnold Schwarzeneggerin, tähdittämä toimintatykitys tarjoaa lihaksia, luoteja ja lakonisia yksirivisiä, kun yhden miehen armeija John Matrix lähtee jahtaamaan tyttärensä kidnapanneita henkilöitä.

Steven E. de Souzan lopullinen käsikirjoitus hylkää alkuperäisaihion, jossa väkivaltaan kyllästynyt veteraani joutuu palaamaan tositoimiin tyttärensä jouduttua kaapatuksi, ja muokkaa tuotoksen pääosaesittäjälle sopivampaan muotoon. Väkivaltaan vastataan hirtehisellä väkivallalla, ja reilu puolitoistatuntinen vietetäänkin Schwarzeneggerin ampuessa, jahdatessa, hakatessa, silpoessa ja räjäytellessä tiensä läpi satapäisen armeijan ja yksittäisten kätyreiden kohti isän lihaksikkaita käsivarsia odottavaa tytärtä (Alyssa Milano).

Aikakautensa tuotoksia mukaillen toimintaa sävytetään tosin runsaalla huumorilla ja yleisen kieli poskessa -asenteella, josta vastaa lähinnä Schwarzenegger sittemmin jo kuuluisiksi muodostuneilla yksirivisillä kunkin vihollisen kaaduttua mitä moninaisimmin keinoin. Näyttelijän totisen annin vastapainoksi ja eräänlaiseksi katsojan tulkiksi matkaan tarttuu myös Rae Dawn Chongin tulkitsema Cindy, joka kommentoi tapahtumia huutavana, hämmästelevänä ja kaikin puolin avuttomana kokijana – kuten aikakauden genreleffojen naisrooleille oli tyypillistä – ihastuen silti muskeliseen kidnappaajaansa matkan varrella.

Kerronnallista loogisuutta Commandosta on turha lähteä edes etsimään, mutta valitettavasti nostalgian sävyttämät fanilasit laskiessa elokuvan loputkin arvot ovat ikävän vanhentuneita. Alun suoraviivainen kostoretki jää lähinnä Schwarzeneggerin edelleen varsin onnistuneiden heittojen säväyttämäksi muistelotripiksi, jonka ikimuistoisten kohokohtien välille ei jää mitään kerrottavaa. Suvantovaiheet koostuvatkin enimmäkseen toimettomista siirtymisistä tapahtumapaikkojen välillä, eivätkä ne anna elokuvaan muuta kuin turhaa täytettä.

Valitettavasti myös toimintakohtaukset jäävät kokonaisuuksiltaan varsin vaisuiksi. Aikalaistuotoksia matkien rakenteeksi on riittänyt mahdollisimman yhtäjaksoinen tulitus ilman sen kummempaa tarkoitusta tai rytmitystä. Harvat nyrkkitaistelut ja takaa-ajot jäävät nekin ilman kunnollista otetta. Lopun jo ikoniseksi muodostunut luotien ja räjähdysten katkuinen hyökkäys vihollistukikohtaan heijastelee niin ikään muita kasaritauhkoja – köh, Chuck Norris, köh – joissa aseilla ammutaan, kranaatteja heitetään ja miehiä kuolee, mutta silti kukaan ei osu sankariin, vaikka aseen piippu olisi kiinni rinnassa. Miehille suunnattua voimafantasiaa, kyllä, mutta auttamattoman ikääntynyttä sellaista; mies, hauis ja tukki kun riittävät vain tietyn matkaa.

Commando saattaa olla 1980-luvun ja genrensä ikonisia klassikoita, mutta se on auttamatta myös pahasti vanhentunut aikakautensa tusinateos. Schwarzeneggerin ikoniset replat ovat edelleen varsin toimivia, mutta koko loppu puolitoistatuntinen ei.