MEDIA
Marvelin kirjavan hahmohistorian synkempää kastia edustaa vuonna 1974 debytoinut koston personifikaatio, Punisher. Kyltymättömän pimeyden alla vaanii kiehtovan häiriintynyt ja traaginen Frank Castle, jonka sokea raivo ei ole koskaan kaihtanut kaikkein väkivaltaisimpiakaan keinoja jakaa oman käden oikeutta sen ansaitseville kriminaaleille. Paitsi miehen elokuvadebyytissä vuodelta 1989.
Mark Goldblattin ohjaamassa suoraan videolevitykseen tehdyssä The Punisherissa nimikkohahmon nahkakuteet pukee yllensä Ruotsin lahja maailmalle, Dolph Lundgren. Tummine silmäpusseineen näyttelijä luovii roolista koomisuutta hipovan toimintasankarin, jonka lopputuloksesta ei voi tosin yksin syyttää Lundgrenia. Boaz Yakinin käsikirjoitus tuo soppaan niin humoristisia sivuhahmoja, italialaisia mafiosoja, japanilaisen yakuzan kuin – kuten loppukauden kasaritoiminnalle oli tapaista – pelastettavia lapsukaisia. Mikä kerta kaikkiaan voisi mennä pieleen?
The Punisherilla on tosin hetkensä, tasan kaksi sellaista. Alun ja lopun monologeissa, joissa Castle puhuu vihan äänellä Jumalalle, on sitä ristiriitaisen ja sielunsa menettäneen sarjakuvahahmon henkeä, jota ei ole vielä kertaakaan saatu onnistuneesti tallennettua elokuvaformaattiin. Tosin miksi tekijät kokivat välttämättömäksi Punisherin harjoittavan nämä lausunnat alastomana viemärissä on kai edelleen mysteeri, mutta estetiikka sikseen, juuri tätä Goldblattin näkemys olisi kaivannut rutkasti lisää.
Sen sijaan elokuva on kasarituotantoa karmeimmillaan. Aikakauden tuotoksia leimaava raadollisuus loistaa poissaoloaan ja tilalla ovat värittömät toimintakohtaukset, joiden riittäväksi rakenteeksi on nähty summittainen räiskintä ja dominoiden lailla kaatuvat viholliset. Toki Lundgren pääsee näyttämään muutamaan otteeseen myös lähitaistelutaitojansa, mutta nämäkin hetket jäävät aivan yhtä innottomiksi kuin koko muu elokuva. Valitettavasti kohtauksista ei ole edes huumoriksi.
The Punisher on huono elokuva ja vielä huonompi Punisher-sovitus, joka tuntuu nimikkohahmonsa filmatisaation sijaan enemmän perinteiseltä kasaritauhkalta.
TEKNISET TIEDOT
Alkuperäismateriaali huomioiden julkaisun kuva on suhteellisen onnistunut. Kohtalainen terävyys ei välttämättä hienostele ylimääräisillä yksityiskohdilla ja runsas kohina tuo omat ongelmansa tarkkuuteen, mutta muutoin anti on parasta, mitä julkaisusta on tähän saakka saatu irti. Värisävyt toistetaan myös hyvin, vaikkakin hieman haaleahkoina. Mustan taso jää hieman heikoksi.
Ääniraidaksi julkaisuun on tuotu ainoastaan Dolby Digital 2.0. Miksaus jää toiminnantäytteisen annin vuoksi hieman valjuksi, mutta selkeyden nimissä tehosteet ja dialogi toistetaan sentään kohtalaisen hyvin.