ARVOSANA
MEDIA
Rakastettu Star Wars -universumi laajentui jo vuosikymmeniä sitten alkuperäisten elokuvien ulkopuolelle, mutta nykypäivänä televisiota tapittavat fanit saavat nauttia kaukaisen galaksin uusista tarinoista miltei vuositahdilla. Disney Plus -palvelun myötä räjähtänyt katselutarjonta on tosin kokenut sisaruniversumi Marvelin lailla kyllästymispisteensä, mutta se ei onnekseen tarkoita sitä, etteikö laatuakin olisi toisinaan tarjolla.
Vuonna 2016 julkaistun Rogue One: A Star Wars Storyn, joka jo itsessään toimi esiosana alkuperäiselle trilogialle, esiosana toimiva Andor edustaa onnekseen Star Warsin parasta antia. Toiselle kaudelle ennättänyt sarja jatkaa Cassian Andorin matkassa viimeiset viisi vuotta ennen Rogue Onen ja siten ensimmäisessä elokuvassa nähtäviä tapahtumia, joskin tuotannollisista muutoksista johtuen kronologia puristettiin viiden kauden sijaan kahteen.
Toinen kausi jääkin Andorin viimeiseksi, joka pysyy edelleen laadukkaana, vaikkei se yllä ensimmäisen tasolle.
Viimeisen neljän vuoden tiivistäminen yhteen 12-jaksoiseen kauteen valitettavasti näkyy, eikä aina hyvällä tavalla. Ensimmäisen kauden päätteeksi elokuvista tuttua kapinaliittoa vasta käynnistettiin, kun useiden pienet teot alkoivat yhdistyä tähtien väliseksi vastarinnaksi. Yksi radikalisoituneista oli Andor (Diego Luna), joka päällepäsmäri Luthen Raelin (Stellan Skarsgård) välikätenä ryhtyi taktisiin iskuihin Galaktista Imperiumia vastaan.
Toisella kaudella tapahtumia jatketaan kolmen jakson mittaisissa tarinakokonaisuuksissa, jotka paljastavat aina siivun jäljellä olevan neljän vuoden tapahtumista. Ratkaisun seuraukset ovat kaksijakoiset, sillä yhtäältä käsikirjoituksen laatu pysyy pääosin vahvana ja tarjoaa kutkuttavia tapahtumasarjoja, mutta toisaalta katkonaisuus jättää monia asioita ja eritoten hahmoja joko pimentoon tai pitkiksi ajoiksi vaihtopenkille.
Samaan aikaan on miltei mahdoton kuvitella, miten tekijät kuvittelivat koskaan sarjasta löytyvän sisältöä peräti viidelle kaudelle, sillä jo tiivistetyssä muodossa monille hahmoille on keksitty hyvin vähän tekemistä.
Andor päättää silti puutteineenkin tarinansa vahvasti. Jo Rogue Onesta esitellyt harmaat sävyt Star Warsin tutun puhtoiseen mustavalkomaailmaan ovat korostetusti olleet esillä, eikä toinen kausi poikkea tunnelmaltaan. Orastavaa kapinallisliittoa ei suinkaan esitellä kiiltokuvamaisina sankareina, vaan säröilevänä persoonien liittoumana, jossa kullakin yksilöllä on omat – ja mahdollisesti risteävät – motiivit toiminnalleen.
Juuri tämä harmaampi näkökulma miljoonien rakastamaan maailmaan tekee Andorista niin poikkeuksellisen, sillä se toimii katsojan omasta faniasteesta riippumatta. Kyseessä on aito Star Wars -kokemus, mutta se ei nojaa universumin tuttuuteen, vaan loistavaan käsikirjoitukseen, puutteellisen inhimillisiin hahmoihin ja näiden välisiin ristiriitoihin.
Tosin heti alkuun toinen kausi näyttää pelottavan paljon tutulta Star Warsilta, kun lapsellisen humoristiset kohtaukset toisen perään ottavat vallan. Onnekseen tämä jää vain alun oudoksi hapuiluksi, minkä jälkeen sarjanvetäjä Tony Gilroy ryhtyy luovimaan galaktista valtapeliä kapinallisten, imperiumin ja molempien riveissä seisovien henkilöiden välillä.
Andor onnistuukin kuvaamaan erinomaisesti niin vastarintaa tekevien uhraukset kuin näiden jatkuvan pelon alla elämisen, mutta myös sen häilyvän rajan, jolloin teot muuttuvat moraalisesti arveluttaviksi. Kapinallisten lisäksi toimintaa seurataan myös Galaktisen Imperiumin riveistä, jolloin inhimilliset kasvot saavat sodan molemmat osapuolet. Gilroy onnistuukin näyttämään, miksi vastarintaan noustaan lukemattomista vaaroista huolimatta sekä kuinka kummankin osapuolen teot tuntuvat ainakin näille itselleen perusteltuina.
Oikeastaan toisen kauden ainoa isompi ongelma on sen tiedetty tarinallinen päätepiste, minkä seuraukset näkyvät suoraan kerronnassa. Kautta katsoessa tuntuu liian usein siltä, että hahmot vain odottavat siirtymää lopulliseen sijaintiinsa ennen elokuvaa, joten näille ei ole luotu mitään merkittävää tekemistä tai kasvua. Pahin kärsijä on ensimmäisen kauden poliittisiin kuvioihin sotkeutunut ja kapinallisia salaa auttava senaattori Mon Mothma (Genevieve O’Reilly), joka jätetään sivuun lähes koko kauden ajaksi. Vaikka nimensä puolesta Andor keskittyy luonnollisesti nimikkohahmoonsa, sarja on lopulta silti useiden henkilöiden muodostama herkullinen soppa, josta nyt uupuu kuitenkin muutamat mausteet.
Kaudelle valikoidut tapahtumat ovat myös toisinaan hieman kyseenalaiset, eivätkä vie tarinaa tai hahmoja mihinkään suuntaan. Onnekseen nämä ovat silti monasti äärimmäisen tunnelmallisia ja kouriintuntuvia, minkä vuoksi vaikutus katselukokemukseen ei ole niin suuri. Erityisesti kohtausten hiljalleen kasvava jännitys tuntuu usein vatsassa asti, kun tilanteet eskaloituvat kohti räjähtämispistettä. Silti Gilroy toisintaa paikoin vähän liiaksi ensimmäisellä kaudella hyväksi havaittuja kohtauksia miltei sellaisenaan uuden kertomisen sijaan.
Vaan kaikkine puutteineenkin Andorin toinen kausi on erinomaista viihdettä. Se kestää katselun ilman Star Wars -lasejakin ja tarjoaa upeasti kerrotun, jännittävän ja monisyisen tarinan vastarinnan noususta ja sen tuomista vaaroista. Vaikka katkonainen kerronta sivuuttaa monet hahmot ja tapahtumat paikoin tympeilläkin tavoilla, kyseessä on silti eheä ja ehdoton laatusarja.