ARVOSANA
MEDIA
Netflixin alkuvuodesta 2015 Daredevilillä käynnistynyt Marvel-projekti jatkuu uuden sankarin matkassa. Elokuvateatterit vallanneen Marvel Cinematic Universeen sidoksissa oleva Jessica Jones pysyttelee kuitenkin aloitussarjan tavoin hivenen maanläheisemmissä tunnelmissa New Yorkin Hell’s Kitchenissä, jonka The Avengersin jälkeistä arkea tiiraillaan hivenen erilaisemman supersankarin silmistä.
Krysten Ritter ottaa osakseen nimikkoroolin Hell’s Kitchenissä toimivana yksityisetsivänä, jonka supersankariuden lyhyt oppimäärä päättyi tragediaan ja sitä seuranneeseen traumanjälkeiseen stressihäiriöön. Muistojaan halvalla viinalla tilkitsevä sekä sosiaalisesta elämästä täysin irtaantunut dekkari onkin siirtänyt yliluonnolliset lahjansa hieman arkisempaan käyttöön, joskin vihjeet menneisyyden kuolleeksi luullusta piinaajasta käynnistävät Jessicassa vastentahtoisen taistelun sisäisen sankarin löytämiseksi.
Perinteinen käsitys supersankariteemaisesta viihteestä ei tosin sovellu Jessica Jonesin valikoimiin. Päähenkilö on muita viittasankareita lähempänä klassisen noir-ajan dekkareita kertojaäänineen ja kyynisine maailmankuvineen, jotka säestävät etsivätyöskentelyä johtolankojen ja tyhjien viskipullojen lomassa. Esikuviensa lailla fokus on nimenomaan henkilöissä ja heidän välisissä suhteissa, ja moneen muuhun tuotantoon verrattuna, Jessica Jones pyrkii sukeltamaan yllättävän syvälle myös näiden sielunmaisemaan sekä eritoten kuvaamaan psykologista traumaa ja siitä selviytymistä uskottavasti.
Jälkimmäisen käsittely heittelehtii tosin kauden aikana laidasta laitaan. Tematiikan taustalla on kauden pääpaha, David Tennantin esittämä Kilgrave, joka pystyy hallitsemaan toisten ihmisten mieliä ja saamaan nämä tottelemaan hänen kaikkia käskyjään. Tekijät eivät kuitenkaan kaihda kuvailla voimaa sen todellisten vaikutusten, yksityisyyden loukkaamisen ja vapauden riiston, suhteen, vaan käsittelevät raskaita teemoja harkiten ja vakuuttavasti resonoiden. Jessica Jones keskittyykin yhtä paljon itse mielen hallinnalla toteutettujen tekojen näyttämiseen kuin niiden aiheuttamista traumoista selviytymiseen uhrien kertoessa kokemistaan fyysisistä ja henkisistä raiskauksistaan. Kerronta on henkisesti huomattavasti rankempaa kuin sarjakuvafilmatisoinneissa on aiemmin totuttu näkemään.
Ongelmaksi nousee kuitenkin varsinaisen päähenkilön käsittely saman asian suhteen. Sarja tekee kyllä selväksi Jonesin kärsivän traumanjälkeisestä stressihäiriöstä ja esittelee tämän vakuuttavin tehokeinoin vielä ensimmäisen jakson kohdalla. Jostain syystä samat kikat poistetaan kuitenkin jo heti seuraavassa episodissa, minkä jälkeen hahmon syvemmät haavat tyydytään kuvaamaan enää runsaan – joskin täysin tehottoman – alkoholinkäytön avustuksella. Päähenkilö muistuttaakin tämän suhteen enemmän 1930-luvun kaikkivoipia ja kovaksi keitettyjä dekkareita kuin syvästä traumasta selviytyvää henkilöä. Onneksi lukuisat sivuhahmot paikkaavat tätä puolta huomattavasti onnistuneemmin.
Päähenkilöä ei voi kuitenkaan sanoa millään muotoa pinnalliseksi hahmoksi. Jessica Jones on monisyinen ja mielenkiintoinen karaktääri, joka on samanaikaisesti vahva ja inhimillisen haavoittuvainen. Sisäiset ristiriidat niin sankaruuden kuin oman arvon suhteen näkyvät tämän jokaisessa teossa, mutta samalla hän on myös päättäväinen ja kyvykäs toimija, johon monet luottavat. Ritter onnistuukin taiteilemaan näiden tunteiden myrskyssä selvin vedoin, eikä näyttelijä unohda tuoda hahmoonsa myöskään ripausta särmää ja sopivaa nenäkkyyttä.
Jonesin ohella sarjan ensimmäisellä kaudella nähdään myös laaja kirjo sivurooleja, joista tärkeimmät muodostavat päähenkilön lähipiiri. Rachael Taylor esittää Jessican parasta ystävää, joka on joutunut sivustakatsojan asemaan menneisyyden trauman seurauksena. Kaksikon välinen vähittäisen yhteisymmärryksen uudelleenlöytäminen muodostaakin yhden tärkeän sivujuonteen sarjassa. Mike Colter käy puolestaan pyörähtämässä melko suuressakin osassa Luke Cagena, mutta hahmon syvempiä ulottuvuuksia päästään tarkastelemaan vasta tämän omassa sarjassa. Carrie-Anne Moss nähdään taas kylmän laskelmoivana asianajajana, jonka rooli kokonaisuuden kannalta jää hivenen irtonaiseksi onnistuneista näyttelijäsuorituksista huolimatta.
Vastakkaisen ulottuvuuden kaudelle antaa puolestaan David Tennant, jonka tulkitsema Kilgrave koetaan tosin hyvin pitkään vain tämän jälkeensä jättämien uhrien kautta. Maltillinen esittely toimii myös tehokeinona äärimmäisen hyvin, sillä hahmosta ja tämän kyvyistä saadaan kyllä vihiä pitkin kautta, mutta niiden todellinen suuruusluokka todistetaan vasta miehen ilmestyessä kunnolla mukaan kerrontaan. Kilgrave on lisäksi kirjoitettu muiden hahmojen lailla upean monisyisesti ja motiiveiltaan perustellusti, jolloin tämän tekoja pystyy ymmärtämään niiden vastenmielisyydestä huolimatta. Tennantin onnistunut suoritus auttaa myös asiaan.
Psykologisesta sävystään huolimatta Jessica Jones tarjoaa myös hieman suoraviivaisempaa ja perinteisempää kerrontaa kaiken sen synkkyyden keskelle. Pääasiallinen juonirakenne pyörii juurikin Jonesin ja Kilgraven puolin ja toisin etenevän kissa ja hiiri -leikin ympärillä, joskin sen toteutus on myös käsikirjoituksen selkeästi heikointa antia. Jessica Jones kuvaa paikoin onnistuneesti esimerkiksi juuri The Avengers -elokuvan aiheuttamia tuhoja kansalaisten näkökulmasta, mutta samaan aikaan se sortuu myös niin teennäisiin ratkaisuihin yrittäessään keksiä järkevää sisältöä koko kauden täytteeksi. Jatkuva pitkitys näkyy nimenomaan pääduon kohdalla, kun kiinnijäämiset ja tunnustukset pitää resetoida saman tien keksimällä jonkinlainen veruke päästääkseen pahis jälleen karkuteille ja asettaakseen päähenkilöt takaisin aloituspisteeseen.
Jessica Jones jatkaa sarjakuvasovitusten parempaa osa-aluetta kunniakkaasti ja todistaa jälleen kerran, että viittasankareiden uusi koti löytyy Netflixistä. Perinteisistä supersankarifilmatisoinneista poiketen kyseessä on kuitenkin hyvin maanläheinen, dekkarihenkinen ja teemoiltaan yllättävän raskas rikossarja, jossa hahmot nousevat tekoja tärkeimmiksi.