Isänsä poika

Perhedraamoistaan tunnettu ohjaaja Hirokazu Koreeda jatkaa pienimuotoisten ohjaustöiden parissa. Isänsä pojassa hän tarkastelee tapansa mukaan niin japanilaista kulttuuria kuin vanhemmuutta seuraamalla kahta perhettä, jotka saavat tietää kuuden vuoden jälkeen, että heidän lapsensa vaihtuivat vahingossa synnytyksen yhteydessä sairaalassa.

Monesti henkilökohtaisia sävyjä teoksiinsa kirjoittava Koreeda vastaa myös Isänsä pojan käsikirjoituksesta, eikä uutukaisohjauskaan jää tyystin vaille persoonallista säväystä. Mestarillisessa Still Walkingissa vaikeaa isäsuhdetta avannut ohjaaja tarkastelee jälleen isän ja pojan välistä sidettä ja tuo kuvioihin myös verisukulaisuuden. Mies ei kainostele vaikeiden kysymysten suhteen, vaan herättelee teoksellaan ajattelemaan biologisten- ja kasvattivanhempien eroja ja vanhemmuuden arvoja.

Henkilöittensä kautta elokuva läpikäykin todellisten tunteiden ja ajatusten kirjon. Järki yrittää saada selvän tapahtuneesta, jolloin pisteet yhdistetään summittaisesti toisiinsa. Lapsen heikkoudet saavat äkkiä syyn: väärä geeniperimä. Syytökset nousevat pinnalle, kun äidinvaisto nostetaan kyseenalaiseksi, ja samalla mietitään, onko itse hoitanut tehtävänsä kasvattajana parhaansa mukaan. Kaiken keskellä lapsi katsoo tilanteen eskaloitumista ja ihmettelee, miksi isi ja äiti lähettävät minut vieraaseen perheeseen.

Isänsä poika tarkastelee teemojensa kautta myös japanilaisten psyykettä. Yhtäältä Nonomiyan perhe on valtion tyypillinen tapaus, jossa työnarkomaani isä näkee hädin tuskin vaimoaan saati lastaan, kun taas lunkimmin elonsa ottavat Saikit elävät täysin lastensa ehdolla. Henkilöt edustavat niin ulkoisesti kuin henkisesti Japanin yleistä katukuvaa, jossa näkyy niin moderni työläisarki kuin traditionaalinen henkisyys. Toisaalta juuri perinteet ovat ajaneet nykykulttuurin kohti työorientoitunutta patriarkkamallia, joka on arpeuttanut myös Koreedan ilmiselvästi, eikä ratkaisu näiden kahden ääripään välillä ole lopulta niin päivänselvä.

Elokuva herättääkin monia ajatuksia, joista osa – kuten Japanin nykykulttuurin problematiikka – ovat vahvasti sidottuja saarivaltioon, ja osa puolestaan hyvin yleismaailmallisia. Paikoin raskaat teemat eivät kuitenkaan paina myös kerrontaa liian raskassoutuiseksi, vaan ohjaaja kuljettaa näkemystänsä tutun verkkaiseen tahtiinsa. Hahmoille annetaan tilaa kasvaa ja ajatuksille syöpyä mieleen, joskin muutamat lisäjuonteet jäävät kokonaisuuden kannalta hivenen turhiksi isäsuhteen syventämisestä huolimatta. Pohjimmiltaan kokonaisuus on hyvin elämänmakuinen – hyvine ja huonoine hetkineen.

Isänsä poika on ajatuksia herättävä laatudraama vanhemmuudesta ja sen merkityksestä.