Room

Vielä muutama vuosikymmen sitten maailma tuntui kovin pieneltä paikalta. Ennen internetin läpimurtoa yhteenkuuluvuuden tunnetta oman lähiympäristön ulkopuolelta oli vaikea kokea, mutta sittemmin verkostoitumisen myötä maapallon toisella puolella tapahtuvat asiat muuttuivat yhtä arkipäiväisiksi, todellisiksi ja reaaliaikaisiksi kuin omat aamurutiinit. Teknologian asteittainen kehitys auttoi sopeutumaan uudenlaiseen eloon, mutta entä jos muutos olisi tapahtunut silmänräpäyksessä?

Emma Donoghuen omaan kirjaan perustuva Room siirtää ajatusleikin käytännöntasolle kuvatessaan nuorena kidnapatun äidin (Brie Larson) ja tämän vankeudessa syntyneen pojan (Jacob Tremblay) välistä suhdetta epänormaaleissa olosuhteissa. Elettyään viisi vuotta äitinsä kanssa pienessä huoneessa, uskoen sen olevan ainoa todellinen asia koko maailmassa, Jack huomaa eläneensä valheessa.

Alkuperäisteosta mukaillen Room on kuvattu nimenomaan Jackin näkökulmasta, minkä ohjaaja Lenny Abrahamson sovittaa erinomaisesti elokuvaformaattiin. Räikeä kontrasti tilanteen todellisuuden ja päähenkilöiden vapaudenriiston suhteen peilataankin lapselle luotua viatonta maailmaa vasten, mikä saa kohtaukset tuntumaan vain entistä ahdistavimmilta. Äidin säännölliset raiskaukset eivät rekisteröidy vaatekaappiin piilotetun lapsen maailmaan niiden koko kauheudessa, mutta samaan tilaan lukittu katsoja tietää piinaavan tarkkaan, mitä kaapin ulkopuolella tapahtuu.

Äidin ja pojan välinen suhde muodostaakin koko elokuvan selkärangan, ja elokuvaa varten Larsonin roolia ensiksi mainittuna on jouduttu hivenen laajentamaan tukeakseen toisenlaista formaattia. Katsojan kannalta Larson toimii nimenomaan suodattamattomana linkkinä karuun todellisuuteen, eikä näyttelijä säästele taitojaan tulkitessaan sanoinkuvaamattoman kokemuksen kestävänä, mutta silti vain lapsensa parasta ajattelevaa äitiä. Eikä Tremblayn suorituskaan kalpene varttuneempien rinnalla, vaan nuori lahjakkuus kaappaa hahmonsa viattomuuden, mielikuvituksellisuuden ja orastavan ymmärryksen todellisuudesta mestarillisin ottein.

Kaksikon eriävät näkökulmat onnistutaan toisintamaan myös erinomaisesti kuvateknisin keinoin, jotka eivät kuitenkaan etäännytä katsojaa tapahtumista saati tunnu millään tavoin läpinäkyviltä. Tremblayn mukana maailma todellakin tuntuu välillä todellisuutta suuremmalta ja miltei rajattomalta, kun taas kameran keskittyessä Larsoniin tilan ahtaus käy välittömästi klaustrofobiseksi.

Harmillisesti Room haukkaa kuitenkin liian ison palan hoidettavakseen yrittäessään kuvata molempien päähenkilöiden kohdalla tapahtuvaa yllättävää muutosta. Kerronnallisesti elokuva jakaantuu kahteen toisistaan selkeästi erilliseen puoleen, joista jälkimmäinen nostaa esille kyllä monia mielenkiintoisia aspekteja kummankin hahmon henkisestä tilasta, mutta niiden käsittely jää valitettavan puolitiehen. Tekijöillä on selkeästi ollut halu pureutua sovituksessaan pintaa hivenen syvemmälle, mutta formaatin rajallinen kesto on asettanut sille omat esteensä.

Room on henkisesti hyvin raskas kuvaus lapsen ja äidin välisestä suhteesta epänormaaleissa olosuhteissa. Erinomaisten näyttelijäsuoritusten kannattelema draama vavisuttaakin yhtä paljon kuin se myös vakuuttaa kerronnallaan.