ARVOSANA
MEDIA
Apinoiden planeetan vallankumous jatkaa onnistuneen uudelleenkäynnistyksen vanavedessä. Reilun vuosikymmenen päähän ensimmäisen osan tapahtumista sijoittuva jatko siirtää fokuksen apinoiden leiriin. Apinaviruksen runteleman Maan edelliset asukkaat, ihmiset, ovat oletetusti ajettu sukupuuttoon ja heidän laboratoriossaan ehostetut apinat ovat perustaneet luonnon helmaan oman toimivan yhteiskuntansa. Rauhaisa elo kuitenkin järkkyy, kun ne toiset kädelliset saapuvat paikalle.
Matt Reevesin ohjaksiinsa ottama jatko-osa toisintaa onnistuneesti Apinoiden planeetan synnyn seesteisemmän kerronnan. Näkökulma on tällä kertaa tiukemmin karvaisissa sukulaissieluissamme, joiden orastava ja lähtökohtaisesti ihmisten edesmennyttä yhteiskuntaa rauhaisampi sivilisaatio joutuu koetukselle kohdatessaan uudenvanhan kulttuurimme. Temaattisesti Mark Bombackin, Rick Jaffan ja Amanda Silverin käsikirjoitus maalaileekin universaalin kuvan kulttuurien välisistä eroista, epäluuloista sekä niistä syntyvistä uhkakuvista, mutta samalla myös siitä mahdollisuudesta ja voimavarasta, kun vastakkaiset kulttuurit hyväksyvät toisensa ja auttavat toisiaan.
Pienemmässä mittakaavassa elokuva leikittelee myös perheen ja yhteisön idealla, joka rinnastetaan paikoin vähän turhan läpinäkyvästi yleiseen kulttuurilliseen teemaan. Karkeasti ottaen Apinoiden planeetan vallankumouksen molemmat osapuolet ovat toistensa pelikuvia niin hyvine kuin pahoine piirteineen. Yleinen ajatus elokuvan taustalla onkin, ettei maailmassa ole vain yhtä täysin oikeaa, täysin virheetöntä kansaa – tai kulttuuria – joka olisi korkea-arvoisempi kuin kaikki muut. Hieman alleviivaavasta tuputuksesta huolimatta käsikirjoitus onnistuu syöttämään tematiikkansa lävitse ilman liiallista irvistelyn tarvetta.
Edellisosan tapaan Apinoiden planeetan vallankumous keskittyy hahmoihinsa toiminnan sijaan. Fokukseen otetut apinat vetävät korren kaikki tikut kerronnan moniulotteisimpia yksilöitä etsiessä, joskin heidänkin seurassa valikoima rajoittuu lähinnä kahteen: Andy Serkisin haltuunsa ottamaan Caesariin ja Toby Kebbellin tulkitsemaan Kobaan. Kaksikolle luodaan uskottavat syyt ja persoonat, joiden tekoja johtaa selkeät tiedot ja toisinaan niiden puutteet. Caesarin pojalle on yritetty luoda myös koko elokuvan mittainen kehityskaari, joka jää tosin hieman teennäiseksi.
Valitettavasti ihmisten riveihin ei ole eksynyt samankaltaista syvyyttä. Jason Clarke, Keri Russell kuin Gary Oldmankin jäävät ikävästi statistien asemaan ja lähinnä käsikirjoituksen vaatimien kohtausten katalyyteiksi. Clarken Malcolm on niin suoraviivaisen kiiltokuvamainen partiopoika, ettei miehen uhkarohkeista tempauksissa ole jännitettä, kun taas Oldmanin hetkittäin ihan mukavaa ulottuvuutta hohkava Dreyfus jää aivan liian paitsioon ennättääkseen nousta tähtinäyttelijän nimeä suuremmaksi. Osaavien tulkkien käsissä suoraviivaiset hahmot ovat silti ihan siedettäviä, eivätkä yksilöt nyt poikkea liioin genren kuluneista perusstandardeista – elokuvalta olisi vain voinut odottaa hieman enemmän.
Onnekseen hahmojen pienet viat peittyvät monin osin upeasti toteutetun maailman varjoihin. Viruksen runtelema planeetta on vakuuttavan aidosti raunioitunut ja jätetty luonnon armoille. Puhtaasti visuaalisesta näkökulmasta tarkasteltuna Apinoiden planeetan vallankumous näyttääkin erinomaiselta, mutta Michael Seresin kuvaus tukee hienosti myös varsinaista kerrontaa loihtimalla realistisen karun filterin kohtausten ylle.
Apinoiden planeetan vallankumous on aikuismainen jatko parin vuoden takaiselle erinomaiselle uudelleenkäynnistykselle. Lievästä läpinäkyvyydestään ja tarinan tuttuudesta huolimatta elokuva tarjoaa viihteellisen ja visuaalisesti lumoavan katsauksen kulttuurien välisiin eroihin.