Calamari Union

Aki Kaurismäen toinen ohjaustyö, ja otaksuttavasti miehen ainoa päissään tai vähintäänkin krapulassa tuotettu elokuva, on vuonna 1985 ilmestynyt Calamari Union. Ehkäpä juuri promillemäärästä – tai sen puutteesta – johtuen yhdelle A4:lle kirjoitettu road movie on unenomainen ja höpsö kertomus viidentoista kalliolaisen Frankin yrityksestä päästä tarunhohtoiseen Eiraan.

Calamari Union on kaurismäkeläinen myytti.  Sen lyyrinen kerronta ei ulotu ainoastaan visuaalisuuteen vaan näkyy vahvasti niin elokuvan kerronnassa kuin hahmojen kielenkäytössä. Frankien matka on helppo nähdä odysseiana, jonka viettelevät seireenit eivät odota ulapalla, vaan kansamme sivistyksen kehdossa: töissä, perheessä ja yhteiskunnassa. Toki ote on ronskin humoristinen ja suorastaan absurdi, mutta aivan kuten niin monissa myyteissä, myös Calamari Unionissa on mukana hitunen totuutta.

Ohjaajalle tyypilliseen tapaan huumori tuodaan esiin vähäsanaisen dialogin ja järjettömien tilanteiden kautta. Frankit ilmaantuvat paikalle kuin tyhjästä, matkaavat autojen konepellillä tai viemäreiden kätköissä pitkin Helsinkiä, ja tulevat ammutuiksi kauniiden naisten käsissä. Toisaalla kansanomaisen juro piikittely kääntyy suoranaiseksi sanojen tulvaksi ja monitulkintaisiksi runoiksi, jotka hakevat elokuvassa tosin vielä hieman muotoaan. Kaurismäki uskaltaa ainakin kokeilla rohkeasti.

1980-luvun mentaliteetin kruunaa aikakauden musiikki, jota soitetaan paikoin leffan sisältä käsin. Kaurismäen mieltymys musiikkivideomaisiin kohtauksiin saa tukea Suomen eturivin rokkareilta kuten Pate Mustajärveltä, Saku Kuosmaselta, Mato Valtoselta ja Dave Lindholmilta, jotka nähdään elokuvassa myös näyttelemässä. Kirjavien Frankien saappaissa kävelevät yhtäältä aikakauden suurnimet Matti Pellonpäästä Pirkka-Pekka Peteliukseen.

Calamari Union on kokeellinen uni ja visuaalinen runo. Sen absurdi huumori ja rakenne eivät ole enää aivan tätä päivää, vaikka monien myyttien tavoin elokuvassa on edelleen jotain taianomaista houkuttelevuutta.