Dyyni

Ohjaaja Denis Villeneuve on vakuuttanut taidoillaan jo uransa alusta lähtien, mutta varsinkin viime vuosina hän on noussut tieteisfanien tarkkaan syyniin. Vuonna 2016 julkaistu Arrival oli upea sovitus Ted Chiangin Story of Your Life -lyhyttarinasta, kun taas Blade Runner 2049:llä Villeneuve onnistui lähes mahdottomassa: tuomalla erinomaisen ja toimivan jatkon rakastetulle tieteisklassikolle. Mahdottomuuksiin pyritään myös ohjaajan uusimmassa.

Frank Herbertin vuonna 1965 julkaisema Dune on tieteisklassikko, jonka merkitystä populaarikulttuuriin ei voi alleviivata liiaksi. Sen vaikutukset ovat nähtävissä lukuisissa kirjoissa, elokuvissa, televisiosarjoissa, peleissä kuin musiikissakin. Niin huippusuosittu miniatyyrimaailma Warhammer 40,000 kuin elokuvamaailman klassikot, kuten Hayao Miyazakin anime Nausicaä of the Valley of the Wind sekä tietenkin George Lucasin ikoninen Star Wars, ovat paljon velkaa Herbertin luomalle maailmalle. Silti varsinaisen alkuperäisteoksen filmatisointia on pidetty mahdottomana, mikä ei kuitenkaan ole estänyt innokkaimpia yrittämästä.

Ennen Villeneuvea Dunen on pyrkinyt kesyttämään valkokankaalle niin Alejandro Jodorowsky kuin David Lynchkin. Ensiksi mainitulta jäljelle jäi ainoastaan valloittava dokumenttielokuva Jodorowsky's Dune, joka kertoo epäonnisesta suuryrityksestä, ja Lynchin kohdalla lopullisen tuotannon haluavat unohtaa kaikki sen nähneet – ohjaaja mukaan lukien. Onnistunein projekti onkin vuonna 2000 valmistunut kolmiosainen minisarja Frank Herbert's Dune, mutta elokuvaksi kirja tuntuu kääntyvän erityisen huonosti.

Eikä Villeneuve suoranaisesti onnistu tätä muuttamaan.

Dyyni (2021) on eeppinen, Herbertin alkuperäisteokselle jokseenkin hyvin uskollinen ja visuaalisesti hengästyttävän upea tieteiselokuva. Valitettavasti se on myös äärimmäisen ontto elokuva.

Tästä ei kuitenkaan ole täysin syyttäminen ohjaajaa, sillä Herbertin alkuperäisteos todellakin on vaikea filmatisoitava. Se on monisyinen, rönsyilevällä mytologialla kyllästetty valtava eepos, jonka kerronta kulkee monin osin hahmojen pään sisällä. Jälkimmäinen on liki mahdoton kääntää toimivasti elokuvamuottiin, eikä Villeneuve, Jon Spaihts ja Eric Roth ole sitä edes lähteneet yrittämään. Vaikka ratkaisu todennäköisesti selkeyttää kerrontaa, valitettavasti se myös sivaltaa samalla valtavan osan kirjan juonittelusta ja hahmojen kasvusta. Ja etenkin jälkimmäisen puute näkyy Dyynissä.

Dyyni kertoo ylväästä Atreidesin suvusta, joka lähetetään Arrakisin hiekkaplaneetalle valvomaan universumin kallisarvoisimman resurssin, rohdon, keräämistä. Tapahtumia seurataan nuoren Paul Atreidesin (Timothée Chalamet) silmin, kun tämä ajautuu yhdessä perheineen poliittisesti masinoituun kohtalokkaaseen ansaan.

Tapahtumat kulkevat juuri niin kuin ne tapahtuvat Herbertin kirjassa, mutta niistä uupuu inhimillisyys. Asioita seurataan etäisesti kuin tulevaisuuden historioitsijan sanelemana, joka kyllä luettelee tärkeät kohdat hetki hetkeltä, mutta ei onnistu sytyttämään niihin kipinää. Erinomaisista näyttelijäsuorituksista huolimatta hahmoihin on vaikea saada otetta tai ne jäävät karikatyyreiksi, mikä latistaa tosikkomaisen elokuvan emotionaalista latausta. Ja vaikka kerronta etenee pysähtymättä ja asioita tapahtuu valtavasti, silti yli kaksi ja puolituntisen elokuvan päätteeksi jää tunne, että kaikki oli vasta alkua.

Ja sitähän se myös onkin.

Dyyni ei nimittäin sovita koko alkuperäisteosta, vaan kattaa kirjasta vain noin puolet. Leffan markkinoinnista huolimatta – ja jos elokuvan tuotantoa ei ole seurannut – vasta alkutekstit paljastavat kyseessä olevan oikeasti elokuvasarjan ensimmäinen osa. Mikä tekee projektista kuitenkin poikkeuksellisen on se, ettei vielä tämän arvostelun kirjoitushetkelläkään ole varmuutta jatko-osasta. Villeneuve on tosin aloittanut jo sen käsikirjoittamisen ja on toiveikas sen toteutumiselle, mutta vihreää valoa tuotannolle ei ole vielä virallisesti annettu. Dyyni jää siis kesken. Ja vaikka lopetuskohta on sinänsä valittu varsin hyvin, varsinainen tarina on vasta alkamassa.

Elokuvan viimeiset sanat ovatkin hieman ironisesti: ”Tämä on vasta alkua.”

Varsinkin alkuperäisteoksen hiljattain luettua elokuvaa on hyvin vaikea tarkastella tästä irrallisena. Toki näin ei filmatisoinnin kohdalla suoranaisesti ole edes tarkoitus, mutta kirjan valtavuudesta johtuen niin moni asia jää elokuvassa vain sanomatta. Oleellisimmat asiat kyllä esitellään, niihin viitataan tai ne toimivat ainakin taustalla. Onkin hyvin vaikea sanoa, kuinka paljon Villeneuve luottaa katsojiinsa ja antaa juuri riittävästi tiedonmurusia asioiden ymmärtämiseksi, vai kuinka paljon elokuva on itse asiassa rakennettu juuri sen varaan, että lähdemateriaali on katsojalle entuudestaan tuttu. Epäilykseni kallistuu jälkimmäiseen, sillä niin moni tärkeä ja Dyynin maailman ymmärtämisen kannalta kriittinen asia sivuutetaan elokuvassa joko kokonaan tai mainitaan sivulauseella.

Vaihtoehtoisesti näihin saatetaan syventyä tarkemmin mahdollisissa jatko-osissa, ja Dyyni toimii siten ainoastaan pohjustuksena tulevalle. Tämäkään ei ole suoranaisesti huono ratkaisu jälleen lähdemateriaalin laajuuden tuntien, mutta se saa elokuvan tuntumaan vain kolmelta ensimmäiseltä jaksolta kokonaisesta tuotantokaudesta. Haluaisin saada lisää, kokea enemmän ja ymmärtää paremmin, mutta sille ei anneta (vielä) mahdollisuutta.

Tai sitten Villeneuve on vain halunnut keskittyä Dunen visuaalisuuteen ja jättänyt muun tarkoituksellisesti taustalle.

Eikä tämäkään tunnu sen epätodennäköiseltä vaihtoehdolta elokuvaa katsoessa. Sisällöllinen onttous on korvattu Dyynissä puhtaalla avaruusoopperalla sanan todellisessa merkityksessä. Elokuva on tarkoitettu koettavaksi teatterissa, jossa sen massiiviset ja visuaalisesti häikäisevät maisemat sekä katsojan päälle vyöryvä äänimaailma pääsevät oikeuksiinsa. Dyyni on todellinen eepos, joka valjastaa Herbertin luoman universumin upeaksi ja valloittavaksi audiovisuaaliseksi elämykseksi.

Villeneuve onkin omiaan siirtämään katsojan kokonaan toiseen todellisuuteen, jota kansoittavat jättiläismäiset hiekkamadot, valtavat tähtienväliset avaruusalukset sekä silmäkantamattomiin jatkuvat dyynit ja sen tappavat hiekkamyrskyt. Visuaalinen ilme onkin vakavaa tieteiseeposta, joka tuntuu mielikuvituksellisuudestaan huolimatta kahlitun tiukasti realismiin. Tästä kielivät myös fasismiin päin kallellaan oleva brutaali lavastus ja puvustus, jotka yhtäältä näyttävät visuaalisesti upeilta ja alleviivaavat elokuvan temaattisia säikeitä. Alkuperäisteoksen lailla elokuvan allegoriat ovat vahvasti kiinni Lähi-idässä, öljyssä ja länsimaisen vaikutusvallan/kapitalismin sorrossa alkuperäiskansoja kohtaan.

Dyyni (2021) kuitenkin houkuttelee näkemään sen uudestaan – ja odottamaan jatkoa. Kenties elokuvan sisältö jää ohueksi ja toimii ainoastaan faneille, jotka voivat täydentää puuttuvat kohdat mielessään. Ehkä Herbertin kirja on oikeasti mahdoton filmatisoida vain sen luonteen vuoksi. Ehkä emme koskaan näe täydellistä sovitusta Dyynistä valkokankaalla.

Denis Villeneuven näkemys klassikosta pääsee silti likimmäksi täydellistä – ja se on jo vakuuttava suoritus itsessään.