Central Intelligence

Kevin Hart jatkaa itsensä parittamista valkokankaalla uuden toimintakomedia Central Intelligencen parissa. Tällä kertaa näyttelijä saa rinnallensa tätä muutamaa päätä pidemmän Dwayne Johnsonin, joka pääsee harjoittamaan taas koomisia lahjojaan lapsenomaisena CIA:n agenttina. Hieman yllättäen elokuvaa kannatteleekin pitkälti juuri Johnson, Hartin hillitessä omia maneereitaan, mikä saa elokuvan myös onnistumaan tavoitteessaan poikkeuksellisen hyvin.

Rawson Marshall Thurberin ohjaustyö ei juonen osalta liioin herkuttele, vaikka heittää sekaan vähän kaikkea. Hart esittää elämäänsä kyllästynyttä kirjanpitäjää, joka joutuu tahtomattaan keskelle CIA-operaatiota, kun miehen entinen koululainen ja nykyinen agentti (Johnson) tempaa tämän puoliväkisin mukaansa. Matkan varrella tarkastellaan myös aikuiselämän odotusten ja nuoruuden traumojen jättämiä jälkiä, mutta kaiken muun kerronnallisen tapaan käsittely jää hivenen puolivillaiseksi. Tekijät onnistuvat tosin kannattelemaan läpi elokuvan pientä epävarmuustekijää hahmojen motiivien suhteen, mikä tuo oman lisämausteen tuotantoon.

Juoni ei ole kuitenkaan Central Intelligencen oleellisin elementti – vaikkei siitä toki haittaa olisi – vaan tekijät keskittyvät sen sijaan piikittämään kerrontaan mahdollisimman paljon huumoriarvoa. Valtaosa annista laskeutuukin nimenomaan Dwayne Johnsonin leveille harteille, ja miehen roolihahmon lapsenomainen into ja olemus muodostavat pitkälti myös elokuvan sydämen. Huumori on täysin lapsellista, naiivin kilttiä ja auttamattoman ajassa taaksejäänyttä, mutta siitä on samalla melkein mahdoton olla nauttimatta. Se ei myöskään tunnu samalla tapaan täysin improvisoidulta niin kuin Hartin useimmissa tuotannoissa.

Johnson suorastaan loistaa roolissaan, joka saa miehen kantamaan vyötäröllään jatkuvasti siihen liimattuna olevaa vyölaukkua, koska internetin voima on mahtava. Näyttelijän täysin reikäpäinen hahmo muistuttaakin osin tämän aiempaa cameo-roolia Katastrofikytissä, joskin monin verroin vähemmän vakavampana. Kaikkivoipaisuus todellisuudentajun kustannuksella on kuitenkin vahvasti läsnä, ja vaikka hahmo ei aivan täysin jaksakaan kannatella koko puoltatoista tuntia, on Johnson pitkälti vastuussa elokuvan huumoripuolesta.

Kevin Hart luopuu sen sijaan suurimmaksi osaksi omasta korkeaäänisestä kirkumisestaan ja jatkuvasta, improvisoidusta pätemisen tarpeestaan, mikä toimii elokuvan eduksi. Toki samalla koomikko riisuu itsensä käytännössä omista lahjoistaan. Valokeilan varastamisen sijaan Hart riimitteleekin isomman vastinparinsa kanssa varsin onnistuneesti, nostaen kohtausten koomista arvoa, mutta toisaalta roolissa voisi olla myös kuka tahansa muu.

Elokuvan toiminnallinen puoli jää juonen tapaan lähinnä taka-ajatukseksi, jota tekijät käyttävät harvoin ja sen kummemmin miettimättä. Vaaka on selkeästi enemmän kallellaan tuotannon huumoripuoleen, eivätkä muutamat toimintakohtaukset jää juurikaan mieleen. Toisaalta leikkaushuoneessa on käytetty saksia vähän liian innokkaasti, ettei kohtauksista ottaisi kunnolla selvää, vaikka niitä enemmän olisikin.

Central Intelligence ei ole komedian uusi riemuvoitto, mutta sen auttamattoman lapsellinen huumori onnistuu tavoitteessaan useammin kuin monet nykyiset sisaruksensa. Etenkin Dwayne Johnsonin harteilla kulkeva elokuva viihdyttääkin kestonsa ajan ongelmitta, mutta ei jää sen kummemmin mieleen kummittelemaan.