ARVOSANA
MEDIA
Sodan ensimmäinen uhri on viattomuus – tai totuus, riippuen keneltä kysytään. George Clooney esittää kuitenkin kolmannen vaihtoehdon elokuvallaan The Monuments Men, jossa sotien monien tragedioiden joukossa on myös kulttuuri. Tositapahtumiin pohjautuva epätodellinen raina kertoo toisen maailmansodan aikaisesta kuraattoreista, taidehistorioitsijoista ja museonjohtajista koostuvasta ryhmästä, joka sukelsi vihollislinjojen taakse pelastaakseen tuhansien vuosien edestä olevaa kulttuuria, joita natsit Führerin johdolla aikoivat tuhota ikuisiksi ajoiksi.
Clooneyn ja Grant Heslovin käsikirjoitus pohjautuu Bret Witterin ja Robert M. Edselin samannimiseen romaaniin, jonka premissi kuulostaa Likaisen tusinan hullunkuriselta ja raihnaiselta sisarukselta. Parhaimmillaan The Monuments Men on juuri sitä, mutta valitettavan usein se jää ainoastaan rakenteellisesti ja kerronnallisesti heikoksi sekamelskaksi, joka ei onnistu hyödyntämään tarinan sisältämää potentiaalia.
Elokuva nouseekin kulttuurin ja taiteen – oikeutetuksi – äänitorveksi. Clooney nostaa esille sotien vähemmän tarkastellun näkökulman, jossa ihmisuhrien lisäksi tuhoamme myös osan ihmisyydestämme hävittämällä tarkoituksellisesti tai tahtomattaan vuosisatojen edestä rotumme historiaa. The Monuments Men eittämättä herättää ajattelemaan sotien vaikutuksia toisella tapaa, mutta se ei onnistu herättämään tunteita sen puolustukseksi. Kun elokuvan lopussa kysytään, olivatko pelastetut taideteokset lopulta ihmisuhrien arvoiset, ei katsoja yksinkertaisesti pysty vastaamaan myönteisesti – toisin kuin päähenkilö.
Osansa latteuteen tuo ponneton ohjaus. Clooney on todistetusti osoittautunut olevan halutessaan mestarillinen niin kameran edessä kuin sen takanakin, mutta toiseen maailmansotaan laajennettu miljöö pistää miehen pakan sekaisin. Eri puolille rintamaa levittyvä rakenne on irrallisista kohtauksista koostuva tilkkutäkki, joka kadottaa yhtenäisyyden ja temaattisen rangan heti taistelutantereelle saavuttua. Sivujuonteet itsessään pyrkivät tasapainottelemaan humoristisen annin, tunteellisen draaman ja arvokkaan sanoman välillä siinä harvemmin onnistumatta muutoin kuin vinksahtaneisuuden osalta.
Kerronnalle pienen pelastuksen antavat onnekseen osaavat ja toistensa kanssa hyvin hitsautuvat näyttelijät. Rintamalle lähetettävät kunnialliset paskiaiset kun sattuvat koostumaan jo lähtökohtaisesti sotaelokuvan epätyypillisimmistä kasvoista; Clooneyn rinnalla taideaarteita pelastavat niin Matt Damon, Bill Murray, John Goodman, Jean Dujard, Hugh Bonneville kuin Bob Balabankin. Veteraaninäyttelijät ovat kauttaaltaan luontevia rooleissaan, mutta parhaimmat hymähdykset irtoavat nallekarhumaisesti irrottelevasta Goodmanista sekä eripuraisista ja -pituuksista taisteluveljeksistä Murray ja Balaban. Ilman näyttelijöiden keskinäistä kemiaa elokuva menettäisi valtaosan sen viehätyksestä.
The Monuments Men on lähtökohdiltaan mielenkiintoinen ja hullunkurinen teos, jonka toteutus ei yllä lähellekään premissin lupaamaa potentiaalia.