ARVOSANA
MEDIA
Alex Proyasin ohjaama kulttiklassikko The Crow on vuonna 1994 julkaistu tyylitelty goottirakkaus- ja kostoraina, joka tunnetaan yhtäältä sen elokuvallisista ansioistaan kuin pääosaa esittäneen Brandon Leen traagisesta kuolemasta kuvauksissa. James O’Barrin sarjakuvaan perustunut leffa edustaa estetiikkaa, jonka varaan kokonainen sukupolvi on luonut identiteettinsä ja jota uhkaamaan saapuu nyt Rupert Sandersin uusioversio.
Vuosimallin 2024 The Crow ei edes yritä jäljitellä kolmen vuosikymmenen takaista esikuvaansa, vaan maalaa samaisesta kostorainasta omannäköisen tuotoksen. Kuolemaan tuomittuja rakastavaisia esittävät tällä kertaa Bill Skarsgård ja FKA Twigs, jotka saavat Zach Baylinin ja William Josef Schneiderin käsittelyssä enemmän ruutuaikaa. Ongelmana on vain parivaljakon väliltä puuttuva kemia, vaikka hahmoissa on tiettyä naiivia viattomuutta. Ajan olisi silti voinut käyttää hyödyllisemminkin, ja todellista rakkautta kuvastavana elokuvana siitä uupuu tunne täysin. Tämä osaltaan latistaa myös koston takana toimivaa motivaatiota, vaikka varsinaiset toimintakohtaukset on kuvattu varsin näppäriksi.
Uutukaisella on silti ansionsa, mutta ne tuppaavat jäämään kerronnallisen sahaamisen jalkoihin. Skarsgårdin kuolleista nouseva kostonenkeli Eric viettää ensin liiaksi aikaa paitsi rakkaansa myös maailman salojen oppimisen kanssa. Tyylikäs limbo on kolkkoudessaan näyttävä, mutta siellä vieraillaan turhan usein vain selittääkseen katsojalle itsestäänselvyyksiä. Tekijöiden yritys olla syvällisempi jääkin enimmäkseen vain laahaavaksi, eikä tuo lopulta oikeastaan mitään taustalla vallitsevaan mytologiaan.
Danny Hustonin esittämä demoninen pahis on sen sijaan asteen mielekkäämpi tapaus masennuksen ruumiillistumana. Veteraaninäyttelijän suoritus itsessään ei yllä kovinkaan ikimuistoiseksi, mutta hahmon takana vallitseva ajatus läpitunkevana, viipyvänä ja minuuden peittävänä pimeyden siemenenä on kiintoista lisäys usein kovin tasapaksuihin sarjispahiksiin. Teema myös peilaantuu hyvin sisältään rikkinäisiin päähenkilöihin, joiden suoltama dialogi saa tältä kantilta hieman lisäväriä. Se ei kuitenkaan yksinään pelasta elokuvaa, mutta tekee siitä sentään siedettävämmän – ainakaan jos alkuperäinen elokuva ei ole pyhättö.
Visuaalisesti The Crow on asiaankuuluvan synkkä, mutta siitä uupuu kuitenkin esikuvansa omaleimainen tyyli. Steve Annisin kuvaus on parhaimmillaan näyttävää, mutta enimmäkseen sommittelut hukkuvat muiden kostorainojen imitoimiseen ja tietynlaiseen ilmeettömyyteen. Tältä osin vertailua Proyasin vuoden 1994 versioon on vaikea välttää, mutta samaan aikaan vuoden 2024 versiolla on esteettisesti hyvin vähän annettavaa omana itsenään. Elokuva näyttää riittävän hyvältä, mutta ei jää muutamia kohtauksia lukuun ottamatta juuri erityisesti mieleen.
The Crow’n suurin ja samalla riskaabelein ansio onkin sen tyystin oma visio. Sanders ei edes yritä miellyttää alkuperäisen faneja, vaan luovii rohkeasti omanlaisen tuotoksen samasta lähdemateriaalista, mikä on itsessään ihailtavaa. Lähes kaksi vuosikymmentä kestänyt ongelmallinen ja useita tekijöitä läpikäynyt tuotanto on vain jättänyt jälkensä, eikä lopputulosta voi pitää hyvällä omatunnolla onnistuneena edes ilman fanitaakkaa. Elokuvalla on ansionsa, mutta ne jäävät häikäilemättä ontuvan ja tunteettoman kerronnan varjoihin.