ARVOSANA
MEDIA
Marvel Cinematic Universe on pistänyt parastaan tänä vuonna käynnistyneen neljännen vaiheen osalta. Vaikka Marvel-elokuvien ylisaturaatio on ollut jo vuosien ajan totisinta totta, ei liikatarjonta estä tuotosten viihdyttävyyttä. Niin Black Widow kuin Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings ovat olleet erinomaisia viihdeteoksia – Eternalsia ei tarvitse sitten edes mainita – eivätkä Disney+:ssa julkaistut televisiosarjatkaan ole olleet sen pöllömpiä. Vuoden 2021 viimeiseksi Marvel-tuotannoksi jäävä Spider-Man: No Way Home räjäyttää kuitenkin pankin.
No Way Home jatkaa suoraan edeltävän Far For Homen lopusta. Elokuvan päätteeksi Jake Gyllenhaalin esittämä Mysterio paljasti koko maailmalle Hämähäkkimiehen olevan nuori koulupoika nimeltä Peter Parker (Tom Holland). Supersankarin salaisen identiteetin paljastuttua tämän maailma kääntyy hetkessä päälaelleen ja alkaa vaikuttaa kielteisesti myös tämän läheisten elämään. Kun Parker pyytää Kostajat-ystäväänsä Doctor Strangea (Benedict Cumberbatch) korjaamaan tilanteen, asiat muuttuvat vain entistä kaoottisemmaksi eri universumien yhdistyessä yhdeksi.
Aiemmin tänä vuonna julkaistu televisiosarja Loki esitteli MCU-faneille multiversumin alkeet, joista ammennetaan No Way Homessa täysin omanlainen ja Marvel-universumissa ennennäkemätön koktaili. Maistiaisia vastaavasta saatiin tosin jo muutama vuosi takaperin Sony Pictures Animationin loihtiessa valkokankaalle yhden parhaimmista Hämis-sovituksista, Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia. No Way Home saapuu tämän rinnalle tasavahvana ehdokkaana jakamaan kruunun kahdestaan.
No Way Home on nimittäin ehtaa fanipalvelua Hämähäkkimiehen pitkäaikaisille faneille, sillä multiversumipelleilynsä vuoksi se ulottuu yli MCU-rajojen. Kyseessä ei siten ole ainoastaan jatkoa 26 elokuvaa käsittävälle Marvelin leffauniversumille ja tuoreimmalle Hämis-trilogialle, vaan samalla eräänlaista jatkumoa myös vuosien 2002-2007 Sam Raimin Spider-Man-trilogialle sekä Marc Webbin vuosien 2012-2013 The Amazing Spider-Man -kaksikolle. Ja mikä kaikkein parasta, se nimenomaan tuntuu tyydyttävältä ja emotionaalisesti hyvin latautuneelta jatkolta näille kaikille kolmelle.
Ja merkittävä syy tähän on se, ettei vanhoja elokuvia hyödynnetä ainoastaan fanipalvelun vuoksi. Toki sillä on äärimmäisen suuri rooli No Way Homessa, mutta se ei ole ainoa syy olla olemassa Hämiksen tuoreimmassa seikkailussa. Sen sijaan kaikki aiemmat valkokangassovitukset saapuvat tukemaan Hämähäkkimiehen todellista olemusta, jota Chris McKenna ja Erik Sommers lähtevät tutkimaan aiempaa paljon synkemmällä ja tunteellisemmalla käsikirjoituksella. No Way Homesta ei kuitenkaan uuvu Marvelille ja varsinkaan Hämikselle ominainen kepeys ja huumori, vaan ne tasapainoilevat taidokkaasti entistä persoonallisemman kerronnan kanssa.
Lähtöasetelmiensa vuoksi elokuvan hahmotutkielma yltää kuitenkin täysin uudenlaiselle metatasolle, joka kyseenalaistaa jopa näiden sarjakuvaelokuvien kahleiden tarpeellisuuden alkuperäisteoksiin. Myös No Way Home perustuu joiltain osin vahvasti Joe Quesadan kirjoittamiin One Moment in Time - ja One More Day -sarjakuviin, ja Marvel-leffat kautta historian ovat olleet väärällään sarjakuvien sivuilta nähtyjä ikonisia kohtauksia ja poseerauksia. No Way Home korostaa tätä ennaltamäärättyä asetelmaa suorastaan huikean tunteellisella tavalla ja vihjailee lopulta, voisiko asian sittenkin kertoa toisin.
Toki elokuvassa on silti puutteensa ja hetkittäiset tyhjäkäynnit, jotka saavat hetkellisesti kyseenalaistamaan koko tuotannon tarpeellisuuden muuna kuin puhtaana fanipalveluna. Mutta vaikka jälkimmäisen osuus No Way Homessa on merkittävä, leffa toimii ensisijaisesti juuri oman kerrontansa vahvuuden ja ilmiömäisten näyttelijäsuoritusten kautta. Hollandin ja MJ:tä esittävän Zendayan välinen kemia on ollut läpi trilogian voimakas, ja kummatkin näyttelijät pistävät uutukaisessa parastaan.
Silti voimakkaimmat reaktiot tulevat juuri muista leffauniversumeista saapuvien hahmojen osalta, enkä häpeile myöntää nostalgisuudella olevan merkitystä asiaan. Vaikka en ole koskaan ollut mikään suurin Hämis-fani, silti muun muassa Willem Dafoen uhkaava mörinä Green Goblinina ulottuu syvälle sieluun aiheuttaen mielihyvää. Samoin Alfred Molinan Otto Octavius on Dafoen lailla paluu liki 20 vuotta vanhan roolihahmon nahkoihin, mutta kummankin kohdalla hahmoihin saadaan tuotua uutta syvyyttä. Valitettavasti osa muista pahiksista, kuten Jamie Foxxin Electro The Amazing Spider-Man 2:sta (2014), jäävät melko yksisivuisiksi.
Peräti viidestä pahiksesta huolimatta No Way Home ei kuitenkaan sorru painonsa alla, vaan onnistuu loihtimaan kankaalle huikean näyttäviä ja jännittäviä toimintakohtauksia. Nämä ovat niin visuaalisesti kuin rytmitykseltään ensiluokkaisia, minkä lisäksi eri ulottuvuuksien välisistä eroista onnistutaan repimään todella nasevaa huumoria.
Kaiken takana sykkii kuitenkin Hämähäkkimiehelle ominainen sydän, jonka ansiosta myös Spider-Man: No Way Home toimii niin esimerkillisen hyvin. Vaikka kyseessä on pitkälti hyvinkin kaavamainen tehoste-elokuva, joka on tällä kertaa vieläpä kuorrutettu todella runsaalla fanipalvelulla, nämä kaikki tukevat lopulta varsinaista päähenkilöä ja tämän kasvua. Visuaalisesti upeiden efektien alta paljastuu silti pienempi tarina möhläävästä nuoresta pojasta, joka tekee kaikkensa tilanteen korjaamiseksi.