Greenland

Klassiset katastrofileffat ovat kokeneet muutamia yksilötapauksia lukuun ottamatta viime vuosina devalvaation, vaikka genre olisi juuri omiaan hyödyntämään entistä näyttävämpiä erikoistehosteita. Puutoksen taustalla on varmasti syynsä, eikä nykymittapuin maailmanlaajuinen pandemia ainakaan edesauta lajityypin edustajia, jotka pyrkivät houkuttelemaan niitä harvoja katsojia pakenemaan teattereihin yhdestä liiankin todellisesta katastrofista toiseen.

Stunttitaustaista ohjaaja Ric Roman Waughia ei voi ainakaan syyttää yrittämisestä, vaikka tokkopa hän vielä kuvatessaan tiesi, miten synkältä tulevaisuus näyttäisi. Greenlandissa koko maailman kattava lohduttomuus ei kuitenkaan juonna valloilleen päässeestä viruskannasta, vaan vasta siitä toiseksi perinteisemmästä katastrofikliseestä: maata lähestyvästä komeetasta. Median toitottaessa tapahtumaa ennennäkemättömän upeana ohilentona, hallitus on käynnistänyt oman varmuuskopionsa tuomionpäivän varalle ja kyydittää ihmiskunnan jälleenrakentamisen kannalta tärkeitä henkilöitä salaisiin bunkkereihin – muusta maailmasta viis.

Hallituksen arpaonni osuu kohdalleen myös arkkitehtinä – sekä elokuvan päähenkilönä – toimivalle Johnille (Gerard Butler) ja tämän perheelle, joka on tietenkin tuoreen kriisin kourissa miehen käytyä lämmittelemässä vieraiden petejä. Mikään ei onneksi paranna uskottomuutta paremmin kuin taivaalta putoava maailmanloppu, mikä antaa samalla elokuvalle hyvän syyn keskittyä siihen kaikkein olennaisimpaan: ydinperheen pyhyyteen.

Elokuvan käsikirjoituksesta vastaavan Chris Sparlingin eduksi tosin myönnettäköön, että Greenland onnistuu tehtävässään keskivertoa paremmin. Katastrofilla herkuttelun sijaan fokus pidetään tiukasti henkilöhahmoissa ja näiden ahdingossa, jota ei koskaan lähdetä alleviivaamaan ylimääräisten jousikvartettien kera. Sparlingin lähestymistapa toimii eritoten leffan alkupuolella varsin tehokkaasti, kun kaikki on vielä hivenen epäselvää ja suojeluvietti nostaa itse kunkin päätä. Ote valitettavasti lipsuu edemmälle päästessä, kun elokuvalle on täytynyt saada lisää kestoa.

Greenland nimittäin tasapainottelee mielenkiintoisesti täysin puhtaan poppariviihteen ja asteen vakavamman tutkielman välillä myymättä sieluaan kummallekaan. Pohjimmiltaan vaaka kallistuu ensiksi mainitun puolelle, mutta tuhoisan silmäkarkin puuttuessa elokuvasta jää saamatta genren viihteellisempi puoli. Sen sijaan suunnitelmia muutetaan joka toinen minuutti uuteen suuntaan, mikä yllättävä kyllä tuntuu silti vähemmän teennäiseltä kuin lajityypin monissa muissa sisaruksissa.

Taustalla vaikuttaa eittämättä elokuvan vakavampi puoli, jolla se pyrkii herättelemään katsojassa ajatuksia muun muassa eriarvoisuudesta, suojeluvietin joustavuudesta sekä moraalisesta selkärangasta. Näihin ei kuitenkaan koskaan jäädä sen pidemmäksi aikaa märehtimään, vaan ajatusleikki vaihdetaan yhtä nopeasti toiseen kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Katsojan kannalta on tietenkin helpompaa, kun kaiken moraalisesti epäilyttävän voi aina perustella oman perheen hyvinvoinnilla.

Eikä Greenlandilta juuri sen enempää voi myöskään odottaa. Omassa genressään elokuva on toki piristävän maanläheinen poikkeus, mikä ei tee siitä silti yhtään sen mieleenpainuvampaa kokemusta. Kerronta herättelee aina toisinaan joitain ajatuksia, mutta pääosin se pidättäytyy vakaasti lajityyppinsä perusteissa unohtamalla kuitenkin sen tärkeimmän: katastrofaalisen silmäkarkin.