Häiriötekijä

Q-teatterin parin vuoden takainen menestysnäytelmä Häiriötekijä saapuu lavalta valkokankaalle Aleksi Salmenperän samannimisessä ohjaustyössä. Pikimustan projektin taustalla on teatterisovituksestakin vastanneet Jani Volanen, Tommi Korpela, Pirjo Lonka, Elina Knihtilä, Eero Ritala, Lotta Kaihua ja Elena Leeve, jotka auttavat häiriintyneen, oudon ja epämukavan komedian saattamisessa myös visuaalisesti eheämpään muotoon.

Elokuvakäsikirjoituksesta vastaa Volasen ja Salmenperän ohella Samu Heikkilä, mutta materiaali vastaa pitkälti teatterissa nähdyistä ja sieltä pois leikatuista kohtauksista. Kymmeneen lyhyempään tarinaan jaettu kokonaisuus tarjoilee katsojille hyvin tummanpuhuvaa, paikoin ahdistavaa ja useimmiten täysin absurdia komiikkaa, jolle ei aina tiedä, pitäisikö sille nauraa. Tunnelmaltaan lähimmät sielunveljet löytyvätkin osin saman porukan aiemmista teoksista, kuten Ihmebantu ja jossain määrin myös Studio Julmahuvi.

Häiriötekijän pääpaino pysyy enimmäkseen kuitenkin Ihmebantun häiriintyneessä maailmassa, jossa absurdisuus on kätketty sysimustan verhon taakse. Sketsien välillä ei ole kuitenkaan suoranaista liitosta, vaan irrallisia tarinoita pitää yhdessä ainoastaan niiden temaattinen outous. Alkupään kepeämmissä vitseissä asuntoesittely muuttuu esittelijän ja lisätietoja tivaavan potentiaalisen ostajan välillä äkkiä ihmeellisille sivuraiteille, kun taas lopun hautajaisissa kuunnellaan jo loppusoinnullista muistopuhetta rakkaalle, edesmenneelle mielikuvitusystävälle.

Kohtauksissa on myös havaittavissa lievää kommentaaria nyky-yhteiskunnan menoa ja kulttuuria kohtaan, joskin vitsien lailla niitä ei turhaan jäädä alleviivaamaan. Toisaalta monet suuremmat taka-ajatukset voivat olla myös täysin katsojan itsensä luomia yrityksiä ymmärtää ja antaa merkitys ruudulla näkyvälle outoudelle. Korpelan karvattomassa ja hampaattomassa miesvauvassa on tosin ahdistavuuden lisäksi silti jotain samaistuttavaa ikuista nuoruutta sairaalloisesti ihannoivalle kulttuurille, Lonkan YouTube-sensaatioksi nousevan oppaan muistikatkoksessa kritiikkiä viraalisuuden varjopuolesta ja Korpelan sekä Ritalan välisissä yhteentörmäyksissä säikeitä niin miehisyyden muuttuneista käsitteissä kuin alati rajummaksi menevässä kulinarismissa – eikä Patakakkonen ole enää koskaan entisellään.

Elokuvan jokainen kymmenen kohtausta ei tosin onnistu kaikki tavoitteessaan, vaan Häiriötekijä jää paikoin kovin epätasaiseksi teokseksi. Huumori ei joko yksinkertaisesti toimi, kohtaus on pitkitetty tai taustalla olevasta ideasta ei vain ole saatu irti oikein mitään. Toisaalta lähes kaikki tarinat jäävät jollain tapaa mieleen tai ne herättävät ajatuksia, mikä osaltaan oli jo Ihmebantun ydin. Esimerkiksi aatelisperheen äidin (Knihtilä) kuolinhetken fyysinen ja verbaalinen estottomuus ei välttämättä jaksa kannatella koko kestoa, mutta ajatuksessa rakastetun läheisen muiston tahraantumisessa täysin väärällä tavalla ikimuistoiseksi on jotain synnillisen huvittavaa.

Teatterin lavalta valkokankaalle taipunut teos hyödyntää elokuvallista visuaalisuutta tuodakseen muutamat kohtaukset kirjaimellisesti suurempaan tilaan. Silti esteettisesti vakuuttavimmat – ja tunnelman kannalta ahdistavimmat – hetket koetaan nimenomaan värimaailmaltaan tummanpuhuvien ja avaruudeltaan lähes klaustrofobisten sketsien kohdalla. Muutamaa erinomaista audiovisuaalista poikkeusta lukuun ottamatta tarinoiden sielu onkin ennen kaikkea niissä näyttelevissä henkilöissä ja näiden sanomisissaan, mikä juontaa juurensa alkuperäisteoksen luota. Siinä mielessä elokuvallisuus ei tuo paljoakaan lisäarvoa vitseille.

Häiriötekijä on sysimustalla ja absurdilla huumorilla kuorrutettu sketsielokuva, joka lievästä epätasaisuudestaan huolimatta jää ainakin mieleen. Niin vinksahtaneisuuden kuin vitsien takana olevien ajatustenkin suhteen.