Yösyöttö

Suomalaisten laantunut lisääntymisinto on säikäyttänyt täkäläiset päättäjät niin pahasti, että Suomen elokuvasäätiö on päättänyt kiskoa Petteri Summasen naftaliinista valkokankaalle valistamaan perheen jatkamisen iloista. Saarnaksi on valittu Eve Hietamiehen samannimiseen kirjaan perustuva Yösyöttö, jossa perhekasvatuksen pikakurssille ilmoittautuu Summasen esittämä yksinhuoltaja Antti.

Hietamiehen romaanin on sovittanut valkokankaalle Marko Leino, jonka käsissä aiheesta on rakennettu melko yllätyksetön komedia. Katsojan historiasta ei tarvitse löytyä vaippaikäisiä taaperoita pystyäkseen aavistamaan huumorin pyörivän olemattomien unien ja vapaa-ajan puutteen ympärillä, joskin omakohtainen kokemus tuo viittauksiin aina pienen lisävivahteen. Vitsit eivät missään vaiheessa myöskään laajene juuri näiden kahden aihepiirin ulkopuolelle, joten huumorisampo ennättää tyhjentyä jo ensimmäisen puolituntisen aikana. Siltikin elokuva onnistuu muutamaan otteeseen ihan hymyilyttämäänkin.

Lähtökohtaisesti tekijöiden ajatuksena on tuntunut olevan stereotyyppisten kasvatusroolien ylläpitäminen ja siitä huumorin ammentaminen. Poistamalla äiti pois yhtälöstä jo heti alkumetreistä lähtien fokukseen saadaan isä, tuo myyttinen perheenpää, joka ei omaan lapseen koske pitkällä tikullakaan ennen täysikäisyyttä. Tai näin tekijät tuntuvat ainakin kuvitelleen, sillä niin kummallinen asia heidän esittämässään maailmassa ovat muun muassa isyysvapaat, äidinmaitokorvikkeet kuin isä ylipäätään vauvan hoitajana. Asiaa ei myöskään auta, että Summasen esittämästä Antista on tehty täysvässykkä, joka hädin tuskin osaa pitää huolta itsestään.

Summanen väläyttää onneksi taitojaan sen verran, ettei Yösyöttö ajaudu aivan välittömästi heitteille. Elokuva onkin pitkälti näyttelijän oma show miehen päänsisäistä monologituskailua myöten ja voisi sellaisenaan olla ihan onnistunut, jos sillä olisi vain jotain sanottavaa. Tekijät kyllä vilauttavat hetkittäin kerronnassaan sukupuoliroolikortteja, mutta enimmän aikaa vitsit nojaavat lähinnä uusavuttoman henkilön joutumisesta puolivaativiin tilanteisiin. Kyse voisi yhtä hyvin olla vauvan hoidon sijaan uudesta ammatista. Päällimmäiseksi kysymykseksi elokuvan jälkeen oikeastaan nouseekin, miksi se on ylipäätään edes tehty. Kertoakseen suomalaisille miehille, että hekin voivat kasvattaa lapsia? Tai että lapset ovat oikeasti – siis aivan aikuisten oikeasti – ihan kivoja? Joten synnytystalkoisiin joka iikka? 

Lastenkasvatuksen ohessa Yösyöttö kuljettaa rinnallaan myös perinteisempää romanttista sivujuonta, jossa juuri dumpattu Antti törmää naapurustossa niin ikään yksinhuoltajana lastaan kasvattavaan Enniin (Marja Salo). Jostain syystä, kuten genren elokuvissa usein on tapana, kaikki pitää alkaa tosin valheellisella pohjustuksella, joka sitten käy puremaan päähenkilöä omaan nilkkaansa. Vaan aivan kuten Summasen taituroinnissa, niin myös Salon tulkinnassa on kuitenkin sen verran vivahteita, että kaksikon välinen kemia kannattelee käsikirjoitetusta mausta huolimatta loppuun asti.

Yösyöttö on kevyen komediallinen elokuva yksinhuoltajuudesta, josta tekijät eivät onnistu ammentamaan kuin kuluneita stereotyyppejä ja nopeasti väsähtävää huumoria. Hyvät näyttelijäsuoritukset pelastavat tosin vähäsen.