Halloween Kills

Kauhugenren perustuksiin lukeutuva Halloween-leffasarja muistetaan monien muiden genresisarustensa lailla lähinnä ikonista alkuperäisteosta seuranneista jätöksistä, jotka yhteisö on usein kollektiivisesti unohtanut. Niin ikään genrelle varsin perinteiseen tapaan Halloweenia on yritetty myös käynnistää useita kertoja uusiksi.

Viimeisin herätys nähtiin muutama vuosi sitten julkaistussa Halloweenissa (2018), joka hylkäsi valtaosan aiemmasta tuotannosta ja toimi sen sijaan suorana jatkona kaiken käynnistäneelle perimmäiselle pahuudelle vuodelta 1978. David Gordon Greenin ohjauksessa alkuperäisteoksen vavisuttava ydin onnistuttiin säilyttämään ennallaan, minkä lisäksi klassiseen rooliinsa palannut Jamie Lee Curtis toi elokuvaan roimasti nostalgia-arvoa – ja roppakaupalla munaa.

Trilogiaksi tarkoitettu avaus saa nyt jatkoa sarjan väliosana toimivasta Halloween Killsistä, joka nojaa entistä enemmän nostalgian lämpöön. Se myös poikkeaa aiemmista tuotannoista merkittävästi siirtymällä puhtaasta slasher-veristelystä – sitä kuitenkaan unohtamatta – huomattavasti filosofisemmaksi pohdiskeluksi pahuudesta ja sen vaikutuksesta ympäristöön. Ja vaikka lähtökohtaisesti pidän status quosta poikkeamisesta, Halloween ei ole ehkä se oikein foorumi näiden asioiden pohdiskeluun.

Suurempi ongelma lepää tosin Greenin hartioilla, sillä mies on kyllä taitava slasher-ohjaaja, mutta ei hallitse yritystään tuoda tarinaan jotain syvällisempää. Halloween Kills onkin kuin kolme erillistä elokuvaa liimattuna toisiinsa; brutaali ja toimiva slasher-kauhu, vain ajatustasolla kiinnostava filosofinen pohdiskelu ja sitten surkuhupaisan koominen räpellys. Ja elokuvan harmiksi kolmikosta viimeisin on ottanut vallan.

Greenin, Danny McBriden, ja Scott Teemsin käsikirjoitus jatkaa suoraan Halloweenin (2018) tapahtumista kiidättäen Stroden perheen kohti sairaalaa näiden kohdattuaan ja kukistettuaan käsittämätöntä pahuutta edustaneen Michael Myersin. Vaan mihinpä se pahuus maailmasta katoaisi – tai elokuvasarja jatkuisi – ilman päätähteään, joka kömpii ulos liekehtivästä kellarista jatkamaan silmitöntä murhaamistaan.

Fokus siirretään tässä vaiheessa kuitenkin toisaalle, ja tekijät jättävät niin Strodet kuin Myersinkin pitkälti taustalle. Sen sijaan tekijät ovat kiinnostuneet kuvaamaan pahuuden jälkeensä jättämää kollektiivista traumaa, jota lähdetään avaamaan alkuperäisteoksessa käytännössä statistien rooleihin jääneiden hahmojen kautta. Jos et siis muista, keitä vuoden 1978 sovituksen mitättöminä sivuhahmoina olleet Lonnie Elam, Lindsey Wallace, Marion Chambers tai Tommy Doyle ovat, et ole hämmennyksesi kanssa todennäköisesti yksin. Toki kukin esitellään elokuvassa varsin alleviivaavin leikkauksin näiden alkuperäisiin rooleihin neljän vuosikymmenen takaisessa originaalissa.

Heidän avulla Halloween Kills lähtee kahdelle eri polulle, joista kumpikaan ei oikeastaan toimi. Näistä kiinnostavammaksi nousee juurikin se filosofisempi matka, jossa Michael Myersin edustamaa pahuutta tarkastellaan laajemmasta vinkkelistä yhteisöllisenä traumana. Haddonfieldin brutaalit tapot neljäkymmentä vuotta sitten eivät kohdistuneet ainoastaan Stroden perheeseen, vaan koko kaupunkiin, joka on elänyt siitä lähtien pelon vallassa. Ja Halloween Killsiä kiehtoo tarkastella, kuinka jatkuvassa pelossa eläminen näyttäytyy ja purkautuu yksilöissä ja ennen kaikkea laumassa. Ajatusleikkiä ei tarvitse paljoa viedä eteenpäin voidakseen liittää elokuvan tapahtumat esimerkiksi syyskuun 11. päivän jälkeisiin tapahtumiin tai sitä seuranneiden terroritekojen herättämiin pelkoihin ja valitettaviin seurauksiin kanssaihmisiä kohtaan.

Valitettavasti filosofinen puoli toimii vain ajatustasolla, sillä Halloween Kills käsittelee aihetta ”Pahuus kuolee tänä yönä!”-kaltaisten sloganeiden hienovaraisuudella. Jos kyseessä olisi puhdas slasher-raina, sen lukuisia outouksia, typeryyttä ja kömpelyyttä katsoisi paljon anteeksiantavammin läpi sormien. Mutta koska Halloween Kills yrittää sanoa Jotain Vakavaa™, sen oma käytös kampittaa kerronnan toistuvasti kanveesiin. En silti kiellä, etteikö murhanhimoisessa laumamentaliteetissa ole paikoin painostavat hetkensä, mutta nämä jäävät todella harvinaisiksi helmiksi muun kuran joukossa.

Asiaa ei myöskään edesauta, että valtaosan ruutuajasta saavat päähenkilöiksi nostetut sivuhenkilöt ovat täysin yhdentekeviä ilmestyksiä, eikä heidän kohtalostaan voisi juuri välittää. Toisaalta jälleen Halloween-elokuvan kohdalla tämä tuskin on koskaan ollutkaan elokuvasarjan pointti. Jatko-osana Halloween Kills on silti suorastaan esimerkillisen poikkeuksellinen siinä, että edellisosan tähdet, Curtis, Judy Greer ja Andi Matichak, istuvat käytännössä koko leffan vaihtopenkillä.

Elokuvalle hyvin kuvaavasti itse Myers jää tässä arvostelussa vain loppumaininnaksi, sillä hahmon osuus on niin ikään karsittu minimiin. Halloween Kills ei jää suinkaan ilman verisiä ja paikoin brutaalejakin tappoja, joiden perimmäistä syytä ei luonteenomaisesti pyritä edes selittämään. Niitä kuljetetaan silti ainoastaan taustalla ikään kuin välittämästä koko muusta kerronnasta ja puhtaasti varmistaen, etteivät fanit jäisi täysin ilman odottamaansa. Silti kauhuaan kaipaaville Halloween Kills ei sitä tarjoa.

Onnistuneen uudelleenkäynnistyksen jälkeen Halloween Kills on paluu kauhusarjan unohdettavien jätösten joukkoon. Tekijöiden kunnianhimoiset ajatukset eivät tällä kertaa kanna elokuvaa saati katsojien kiinnostusta, eikä raina itsekään tunnu oikein tietävän, mitä se haluaa olla. Sen muutamat valonpilkahdukset ja ideansiemenet eivät riitä kylvämään lopulta sitä satoa, jota jatko-osalta olisi toivonut.

Vaan yksi asia on silti varmaa: trilogian päättävän Halloween Endsin lähtökohdat ovat näiden kahden perusteella edelleen täysi mysteeri.