Her

Spike Jonze saapuu Her-elokuvallaan ensimmäisen kerran kameran taakse ohjatakseen oman käsikirjoituksensa. Elämänmakuinen sovitus kuvaa digitalisoituvan maailmamme vaikutusta ihmis- ja parisuhteisiin, fyysisen ihmiskontaktin vähentymiseen sekä aitouteen. Filosofisista sävyistä huolimatta elokuva on silti pohjimmiltaan perinteinen romanttinen draama, mitä nyt suhteen toinen osapuoli sattuu vain olemaan keinoälyinen käyttöjärjestelmä.

Joaquin Phoenix esittää elokuvassa toisten ihmisten kirjeitä heidän puolestaan kirjoittavaa Theodorea, joka on vastikään kokenut eron lapsuuden rakkaansa kanssa. Yksinäisyyttä vastaan taistellessa mies päättää kokeilla uutta tietoista tietokoneen käyttöjärjestelmää, jonka keinoälyllisestä Samantha-avatarista (Scarlett Johansson) muodostuu nopeasti tämän uusi tukipylväs, ystävä ja lopulta myös tyttöystävä.

Synopsis ei valitettavasti tee oikeutta ajatuksille Her-elokuvan takana. Jonzen käsikirjoitus kuvaa päähenkilöiden välisen suhteen kautta yleisesti sosiaaliseen mediaan karannutta ihmissuhdetoimintaa, jonka fyysinen kontakti muodostuu lähinnä kännykän kosketusnäytölle kirjoittaessa tai parhaimmillaan äänenä sen kaiuttimista. Lähitulevaisuuteen sijoittuva Her vie tämän yksinolon vielä asteen pidemmälle maailmaan, jossa kännyköiden sijaan ihmiset puhuvat korvanappeihinsa hoitaakseen kaikki arjen askareet ja välttääkseen kosketusta ympäröivään maailmaan – visio, joka ei ole kovinkaan kaukana nykyisestä.

Toki Samanthan ja Theodoren välille muodostuva suhde herättää kysymyksiä ja saattaa monien mielessä kääntyä helposti jonkinlaiseksi huvittavaksi nörttifantasiaksi, mutta toisaalta mitä muutakaan tunteemme ovat kuin aivojemme synnyttämiä kemiallisia reaktioita, joihin ei tarvita toisen fyysistä läsnäoloa. Yhtälailla elokuvat, pelit ja kirjat saavat meidät tuntemaan mitä erilaisimman kirjon tunteita – jopa todellisuutta enemmän. Samaan tapaan myös Her herättää katsojassa tuntemuksia, iloa, ihmettelyä tai vastenmielisyyttä, vaikka se on puhtaasti fiktiivinen ja jopa täysin abstrakti teos.

Käsikirjoitus onnistuukin luovimaan aiheesta irti enemmän kuin perinteisen parisuhteen kautta välttämättä pystyisi. Kahden ihmisen – tai tässä tapauksessa keino- ja ihmisälyn – välisen suhteen kautta Her avaa ihmissuhteiden problematiikkaa: oman ja kumppaninsa ajan saatossa tapahtuvaa muutosta, uusien tuntemusten ja ylipäätään tunteiden käsittelyä sekä fyysisestä läsnäolosta huolimatta tietynlaista sulkeutuneisuutta. Yhtäältä elokuva kannustaa elämään ja löytämään ilon, mistä ikinä sitä sitten saakin, vaikka näpäyttääkin katsojaa lopulta varsin veikein vedoin.

Samaa hyvää oloa siivittävät Hoyte Van Hoytemanin pastellisävytteinen kuvaus ja Owen Pallettin herkistävät pianosävellykset. Tulevaisuuteen sijoittuvasta premissistä huolimatta Herin maailma on lähellä nykyistä, joskin tyylitietoisesti valitut lämpimät värit saavat sen tuntumaan jopa nostalgiselta ja täynnä elämää. Eloisan visuaalisuden tukena soivat pianosovitukset onnistuvat parhaimmillaan välittämään kohtausten tunnelatauksen täydellisesti.

Her on lämminhenkinen, hauska ja ajatuksia herättävä ihmissuhdedraama, joka tarkastelee digitalisoituvaa elämää yleisesti monelta kantilta ja viihteellisesti.