ARVOSANA
MEDIA
Irlantilainen ohjaaja-käsikirjoittaja Lee Cronin on aloittanut uransa vahvasti kauhun parissa. Hänen esikoisohjaus The Hole in the Ground esiteltiin arvostetuilla Sundance Film -elokuvafestivaaleilla, mitä seurasi välittömästi siirtyminen genrefanien rakastaman Evil Dead -sarjan viidennen ja viimeisimmän elokuvan ohjaajaksi. Ohjaajan kolmas elokuva kantaa jo tämän nimeä.
Lee Cronin’s The Mummy pysyy genren osalta edelleen tiiviisti kauhun puolella, kun ohjaaja tuo oman visionsa legendaarisesta kauhuikonista. Muumiota on elokuvassa tosin vain nimeksi saakka, sillä Cronin ei ole onnistunut ravistelemaan aiemman Evil Dead Risen jättämiä jäämiä irti tyylistään. Uutukainen tuntuukin jopa häpeilemättömän selkeältä Evil Dead -pastissilta, etten ihmettelisi lainkaan, jos elokuvan oli alkujaan tarkoitus jatkaa kyseistä kauhusarjaa.
Vielä alkupuolella elokuva pysyy tosin tiiviisti teemassaan, kun Kairoon sijoittuva pitkä pohjustus sisältää niin muumioita, kääreitä ja magiaa harjoittavia noitia. Egyptissä asuvan amerikkalaisperheen elo muuttuu kuitenkin nopeasti painajaiseksi, kun näiden pikkutyttö kidnapataan kesken hiekkamyrskyn.
Sitten Lee Cronin’s The Mummy siirtyykin kahdeksan vuotta eteenpäin ja muuttuu geneerisemmäksi manauselokuvaksi. Aiemmin kadonnut tytär Katie (Natalie Grace) löydetään ja palautetaan takaisin perheen hoiviin jenkkeihin, mutta sarkofagissa lähes koko lapsuuden viettänyt lapsukainen ei ole enää entisellään. Varovainen akklimoituminen takaisin arkeen pahentuu entisestään, kun Katien sisällä kotiin saapuu myös muinainen pahuus.
Cronin käsittelee kauhuelokuvallaan traumaa ja sen vaikutusta koko lähipiiriin, mutta käsittely olisi jokseenkin merkityksellisempi, jos käsikirjoitus ei olisi kauttaaltaan niin umpisurkea. Osaavammissa käsissä teemalla olisi ollut mahdollisuus tehdä hahmoista hivenen syvällisempiä ja kauhusta tehokkaampaa, mutta ohjaajan käsissä lopputulos on lähinnä puisevia näyttelijäsuorituksia, kömpelöä dialogia ja myötähäpeää.
Genrensä puolesta fokus on tosin luonnollisesti kauhussa, mutta elokuva ei ole edes pelottava. Se on kuitenkin tarkoituksella äärimmäisen ällöttävä. Ja Cronin myös haluaa katsojan tuntevan täysivaltaisesti, kuinka likaisesta ja niljakkaasta kokemuksesta on kysymys. Jopa siinä määrin, että äärimmilleen viety äänimaailma irtaantuu koko muusta elokuvakokemuksesta ja kääntyy itseään vastaan. Jatkuvan mässäilyn kuunteluun ennättää puutua jo ennen kuin varsinaiset kekkerit edes käynnistyvät.
Tosin katsojan kiemurtelua penkissä se ei todennäköisesti estä.
Tältä osin Lee Cronin’s The Mummy muistuttaa kaikkein eniten juuri ohjaajan aiempaa Evil Dead Risea, jossa mässäily ja katsojan kiemurtelu nostettiin pääosaan. Ihonpaloja revitään, ötököitä syödään, visvaa vuodatetaan ja laatta lentää. Kaikki mahdollinen on ängätty ruutuun ällöttävimmällä mahdollisella tavalla, jonka kuvausta Cronin pyrkii jäljittelemään selkeän idolinsa Sam Raimin omaperäisyydellä mutta ilman tämän ammattitaitoa saati näkemystä. Sen sijaan sommitelmissa kikkaillaan kyllästymiseen saakka jaetulla dioptrialinssillä, jossa sekä kuvan etu- että taka-ala pysyvät terävinä.
Visuaalisuus on silti elokuvan parasta antia, vaikka yllä mainittua tehokeinoa olisikin voinut käyttää nimenomaan tehokeinona. Synkän omakotitalon nurkista onnistutaan silti luomaan uhkaavia ja teknisesti Cronin osaa hommansa. Jatkossa käsikirjoitus on ehkä vain parempi antaa jonkun toisen hoidettavaksi.
Lee Cronin’s The Mummy on vain nimeksi uusi Muumio-sovitus ja nojaa sen sijaan vahvasti ohjaajan edellisen Evil Dead Risen tunnelmaan ja terminologiaan. Kauhuna elokuva ei oikeastaan toimi ja käsikirjoitus sekä näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan ala-arvoiset, mutta ällöreaktioita kaipaaville luvassa on runsaasti gorea, visvaa ja eritteitä täynnä oleva oksennus.