Hercules

Herkules on kreikkalaisen mytologian yksi tunnetuimpia sankareita – myös elokuvissa. Vuonna 2014 myyttien puolijumala nähdään valkokankaalla peräti kahteen otteeseen – kolmeen, jos lasketaan Asylumin pakollinen rahastus, Hercules Reborn, joukkoon – kun Suomen poika Renny Harlin ja tämän rapakon takainen kollegansa Brett Ratner esittävät omat näkemyksensä hahmosta. Jälkimmäisen ytimekkäästi vain Herculekseksi nimetty elokuva vetää kaksikosta aavistuksen pidemmän korren.

Ryan Condalin ja Evan Spiliotopoulosin käsikirjoitus pohjautuu hieman kyseenalaisin käytännöin edesmenneen Steve Mooren Hercules: The Thracian Wars –sarjakuvaan. Alkuperäisteoksen tapaan elokuva kuvaa sankarinsa tuiki tavallisena palkkasoturina, joka hyödyntää uskollisten taistelutovereittensa kanssa tarujen legendoja herättääkseen pelkoa vastustajiensa mielissä. Urotöittensä seurauksena heidät kutsutaankin Traakiaan metsästämään pahamaineista sotaherraa, jonka uskotaan kykenevän taikuuteen.

Mooren teoksen kiintoisasta premissistä huolimatta Ratnerin visio on ohjaajalle tyypillinen kevyt toimintaelokuva, joka luottaa ennen kaikkea visuaalisuuteen. Muinaisen Välimeren rannikoille sijoittuva eepos on sisällöllisesti onttoa viihdettä, jossa karikatyyrimäiset hahmot laukovat epäonnistuneita yksirivisiä toisilleen ja taistelevat ylivoimaisia vihollisia vastaan hädin tuskin hikeä vuodattamatta. Nollainformaation vielä sietäisi, jos elokuvassa olisi edes mitään katsottavaa tai nautittavaa.

Monet toimintakohtaukset ovat nimittäin vain kauniita kuvia ilman sen kummempaa koreografiaa tai tarkoitusta. Massiiviset vihollislaumat juoksevat pitkin poikin kamerasommitelmia, kun taas Dwayne Johnsonin johtama sankarikuusikko pyörii ympyrää heitellen tielleen osuvia henkilöitä räsynukkejen lailla toisaalle. Toiminta on huumorin tapaan vain väsynyttä, mikä tarttuu myös katsojaan. 

Jännitteetöntä kerrontaa ei helpota lainkaan se, että luppoajaksi käsikirjoitus yrittää tuoda syvyyttä Herkulekseen kuvaamalla tämän synkkää historiaa ja sen jättämiä arpia miehen psyykeeseen. Ongelmana on vain ulkoisin puittein rooliinsa sopivan Johnsonin kykenemättömyys näiden kohtausten tulkitsemiseen, ja toisaalta muun elokuvan paljon kevyemmän annin, jolloin nämä vakavammat hetket tuntuvat kovin irrallisilta kokonaisuuteen verrattuna. 

Hercules on ohjaajalle tyypilliseen tapaan näyttävä, toiminnallinen, huumorilla ryyditetty ja auttamattoman tyhjänpäiväinen toimintaelokuva. Joskin tällä kertaa Ratner on normaalia enemmän hukassa materiaalinsa kanssa, eikä juuri mikään osa-alue tuotannossa onnistu tarjoamaan riittävästi viihdykettä.