ARVOSANA
MEDIA
Marvel Cinematic Universen Phase Four käynnistetään viimein myös valkokankaalla, kun kolmeen kertaan siirretty Black Widow saapuu viimein katsottavaksi. Alkujaan elokuvan oli tarkoitus pistää nelosvaihe silmään jo toukokuussa 2020, mutta maailmaa riepotellut Covid-19-pandemia heitti kapuloita rattaisiin ja siirsi vetovastuun Disney+:ssa alkuvuodesta julkaistulle WandaVisionille. Loppupeleissä tällä ei ole kuitenkaan suurtakaan merkitystä, sillä Black Widow edustaa itsenäistä välipalaa ennen multiversumien kaaokseen syöksymistä.
Black Widow kantaakin harteillaan mielenkiintoista taakkaa, joka vaikuttaa jossain määrin sen katselukokemukseen kunkin katsojan MCU-faniasteen perusteella. Fanien suosikiksi noussut hahmo saapui leffasarjaan jo vuonna 2010 julkaistussa Iron Man 2:ssa, mutta silti hänelle siunataan tämän ensimmäisen oman elokuva vasta reilu kymmenen vuotta myöhemmin. Ja jottei puukkoa olisi väännetty vielä tarpeeksi haavassa, tehdään tämä vasta sen jälkeen, kun hahmo tapettiin pysyvästi – ja katsojia närkästyttäneellä tavalla – Avengers: Endgamessa.
Siten odotetun Phase 4:n aloittaminen sen tulevaisuuden kannalta jokseenkin merkityksettömällä leffalla tuntuu perin oudolta.
Vaan juuri tuo samainen merkityksettömyys on Black Widowin salainen ase, sillä sen ei tarvitse huolehtia muusta kuin omasta viihdyttävyydestään. Elokuva toimiikin täysin irrallisena kokemuksena, joka nyt ei suoranaisesti enää korjaa Marvelin aiemmin tehtyjä vääryyksiä, mutta joka toimii omin jaloin kannattelevana tuotoksena äärimmäisen hyvin. Ja jopa paremmin, jos sitä ei edes yritä ajatella MCU:n elokuvana.
Jälkimmäistä ajatusleikkiä helpotetaan sillä, ettei Cate Shortlandin ohjaama Black Widow juuri edes tunnu perinteiseltä Marvelin elokuvalta. Eric Pearsonin käsikirjoitus sijoittuu luonnollisesti menneisyyteen, juuri Captain America: Civil Warin ja Avengers: Infinity Warin väliin, ja syventää hieman enemmän Natasha Romanoffin (Scarlett Johansson) salaperäistä menneisyyttä. Taustoihin viitattiin pikaisesti jo Avengers: Age of Ultronissa, mutta nyt venäläisiä salamurhaajia kouliva Black Widow -ohjelma nostetaan koko juonen keskiöön.
Mysteerisen organisaation jäljille päästään vakoojatrillereitä muistuttavan rakenteen kautta, jossa johtolangasta toiseen kuljetaan ympäri maailmaa palapeliä pala palalta kokoamalla. Huomattavasti maanläheisemmän kerronnan kautta hahmoille annetaan entistä enemmän tilaa ja rytmi on huomattavasti rauhallisempi, joskaan toimintaakaan ei ole suinkaan unohdettu. Fokus on silti tiukasti henkilöissä, jotka pyörivät Romanoffin entisen sijaisperheen jälleennäkemisessä ja näiden menneisyyden jättämien arpien voitelussa.
Nimestään huolimatta Black Widow ei nimittäin ole suinkaan Natasha Romanoffin, vaan tämän sijaissisko Yelena Belovan (Florence Pugh) syntytarina. Katsojille Natasha on jo perinpohjaisesti tuttu, joten keskittyminen tämän siskoon tuntuu luonnolliselta – Pugh myös tekee niin ylivoimaisen kokonaisvaltaisen roolisuorituksen, että tämä varastaa elokuvan kuin luonnostaan itselleen. Hahmon näkeminen tulevissa MCU-tuotannoissa tuntuu myös epäilyttävän todennäköiseltä ainakin Disney+-tarjonnan osalta.
Yelenan ja Natashan taustat ovat lisäksi yhtäläisen synkät Black Widow -ohjelman armottomina tappajina, joten Yelenan tunteiden käsittelyn kautta elokuva käsittelee yhtäältä myös Natashan kymmenvuotista sanatonta historiaa. Teemoiltaan Black Widow on jopa yllättävän tummanpuhuva, mitä kuitenkin lievennetään onnistuneesti sopivan huumorin avulla.
Huumoria tarjotaan kahdelta laitamalta, joista toinen edustaa luonnollisempaa sisarten välistä sanailua Yelenan ja Natashan välillä. Tässäkin tapauksessa kiitos kuuluu pitkälti Pughille, jonka sarkastinen tyyli sopii upeasti hahmolle ja toimii kontrastina Johanssonin huomattavasti vakavapiirteisemmälle Natashalle. Toista ääripäätä edustaa puolestaan David Harbourin esittämä isukki-Alexei, eli supersankari Red Guardian ja Neuvostoliiton oma vastine Kapteeni Amerikalle. Menneisyyden loistoon ja oman ideologiansa vangiksi jämähtänyt parhaat päivät nähnyt hahmo on selkeä koominen kevennys, josta Harbour nauttii katsojien lailla täysin siemauksin.
Valitettavasti perheen toista korvikevanhempaa ja sen todellista päätä esittävän Rachel Weiszin Melina jää nelikosta kaikkein alikäytetyimmäksi.
Näiden neljän kautta Black Widow tarkastelee kuitenkin paikoin ihan osuvasti sijaisperheen merkitystä ja onnistuu tavoittamaan paikoin varsin onnistuneesti katsojan tunteet. Marvel-taustoista johtuen ei kannata odottaa kuitenkaan mitään syvällistä hahmotutkielmaa, mutta MCU:n 24. leffan katalogissa Black Widow pääsee kenties kaikkein lähimmäksi aitoa inhimillisyyttä.
Elokuva ei ole myöskään pelkkää siirappista perhedraamaa, vaan mukana on sitä kaipaaville tuhti annos asiaankuuluvan näyttävää toimintaa ja näiden ympärille rakennettuja kohtauksia. Ehkä osin juuri maanläheisyytensä vuoksi Black Widowin toimintakohtaukset ovat pitkästä aikaa varsin virkistävää katsottavaa, sillä taivaat eivät täyty jo kyllästymiseen saakka lasersäteistä, valtavista koneista ja tuhansista kasvottomista rivivihollisista. Sen sijaan mätöt tuntuvat paljon harkitummilta ja ovat koreografisestikin paljon laadukkaampia, mikä nostaa leffan toiminnan osalta MCU-tuotosten viihdyttävimpään kastiin.
Päähenkilöitä jahtaavana pahiksena nähdään sarjakuvista – duh – tuttu Taskmaster, jonka rooli ei ole lopulta järin iso, mutta jonka ympärille on onnistuttu rakentamaan muutamakin vakuuttava toimintakohtaus. Vaikka hahmon alikäyttö saattaa aiheuttaa osalle pienoisen pettymyksen, edustaa juuri roolin pienuus Black Widowin laajempaa siirtymää puhtaasta toimintaelokuvasta likemmäksi hahmovetoista vakoojatrilleriä. Ray Winstonen esittämä Dreykov jää sen sijaan Weiszin lailla hieman sivuun, mutta toisaalta hahmo on myös vähän liioitellun karikatyyrinen, ettei siitä voi juuri harmitella.
Black Widow on sujuva ja viihdyttävä toiminnallinen vakoojatrilleri, joka sopii upeasti Jason Bournen ja James Bondin rinnalle edustamaan onnistuneesti genreä. Toki se on myös osa Marvel Cinematic Universea ja vieläpä kuumeisesti odotetun nelosvaiheen ensimmäinen elokuva, mikä altistaa sen tietyille odotuksille – puhumattakaan menneisyyden painolastin perkaamisesta. Siten katselukokemukseen voivat vaikuttaa ulkopuoliset tekijät suuntaan tai toiseen. Mutta ilman sen suurempaa fanitaustaa itsenäisenä teoksena tarkasteltuna Black Widow on oikein nautinnollista katsottavaa.