ARVOSANA
MEDIA
Ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazelle jatkaa rakastamansa jazz-maailman parissa pitääkseen laajemmalta yleisöltä kadonneen taiteenlajin edelleen pinnalla. New Orleansin musiikillinen ylpeys ei ole kuitenkaan La La Landin ainoa hiipuva tähti, sillä genren 1950-luvun kulta-ajan perinteitä hartaasti kunnioittaen elokuva nostaa valkokankaalle myös viimeisten vuosikymmenten aikana lähes sukupuuttoon kuolleet musikaalit.
La La Land on Los Angelesin lukuisat tulokkaat ahmineen tähtitaivaan alle sijoittuva elokuva unelmista, joita etsivät Chazellen johdolla Ryan Goslingin ja Emma Stonen esittämät Sebastian ja Mia. Ensiksi mainittu on harras jazz-pianisti, joka haaveilee omasta perinteikkäästä klubista, ja toinen länsirannikolle niin monien muiden lailla saapunut Hollywood-tähteyttä haikaileva barista. Vaan kestävätkö kummankin unelmat koetinkivestä suurimman, rakkauden, vaikutukset?
Whiplashissa unelmia kohti rankempaa – ja realistisempaa – tietä kulkenut Chazelle vaihtaa uutukaisohjauksessaan romanttisempaan todellisuuteen. Pehmeiden valojen leikkaama ja sateenkaaren värien kyllästämä Los Angeles on kuin suoraan nostalgisista muistoista, joissa arjen rosoisuudet ovat ennättäneet jo haalistua ja jäljellä on enää positiivinen aistivaikutelma. Eskapismia siis parhaimmillaan.
Käsikirjoitus jää kuitenkin La La Landin heikoimmaksi anniksi. Päähenkilöiden seurassa tiiviisti läpi vuodenaikojen kulkeva kerronta alkaa ilahduttavan hupsuna romanttisena komediana, jossa Goslingin ja Stonen välistä onnistunutta kemiaa tuikitaan klassisten musikaalien suuntaan kumartavilla laulu- ja tanssiotoksilla. Fantasiantäytteisissä kohtauksissa huokuu vuosikymmenten takainen naiivius, joka tarttuu väkisellä katsojaan – eritoten alkupään sävellykset soivat vielä päivienkin jälkeen päässä.
Kaksikon taival kulkee vain perin koluttuja polkuja arjen saapuessa osaksi kuvioita. Valitettavasti arki näkyy elokuvassa myös iloisuuden katoamisena. Ja ilottomuus heijastuu itse musiikkiesityksiin. Usean hengen tanssikoreografiat väistyvät soolojen tieltä, värit pimentyvien valojen ja leikkisyys aikuisten. Kerronnan rakennetta laajemmin katsottaessa taustalla on varmasti tietoinen valinta, mutta samassa rytäkässä La La Land menettää oman valttikorttinsa: todellisuutta miellyttävämmän pilvilinnan. Tilalla on vain yksi lajityyppinsä arkinen edustaja.
Musikaalina tuotanto syöpyy onneksi mieleen. Jo aloitus on keskellä aamuruuhkaa toteutettu valtavan värikäs yhteislaulu, jolla ei ole mitään tekemistä kerronnallisen kokonaisuuden kanssa. Ja silti se kiteyttää täydellisesti tulevan kaksituntisen ensimmäisen puoliskon, johon lukeutuu myös päähenkilöiden ikimuistoinen musiikillinen ensikohtaaminen Los Angelesin yllä. Jälleen lukuisille musikaaleille kunniaa tekevä otos on kaunis ja taidokkaasti koreografioitu nenäkäs dialogi, jossa sanat vaihtuvat ensin säkeisiin ja sitten steppikenkiin. Justin Hurwitzin rytmikkäät sävellykset, Mandy Mooren upeat koreografiat sekä Chazellen pitkiä otoksia suosivat sommitelmat muodostavatkin kauniin fantasianomaisia kokonaisuuksia, joita olisi katsonut mieluusti enemmälti.
La La Land on ihastuttavan nostalginen kaipuu musikaalien kulta-aikaan sekä romanttinen rakkaustarina haaveilijoille. Unelmista olisi voinut tosin pitää kiinni pidempäänkin ennen kerronnallisen arjen paluuta, mutta jos hyvä musikaali lasketaan mieleenpainuvista sävellyksistä, ei La La Landilla ole hävettävää.