Lords of Salem, The

Laulajana paremmin tunnettu Rob Zombie on kerännyt kulttimainetta myös elokuvaohjaajana, jonka omaperäinen tyyli ja mielenmaisema välittyvät miehen tuotoksissa usein nihilistisenä ja toivottomana maailmankuvana. Lämpöä ei hohka myöskään miehen uutukaisohjaus The Lords of Salem, joka on samalla kaivattu paluu Zombien alkuperäiskäsikirjoitusten pariin.

Salemin kaupungin kuuminta radio-ohjelmaa juontava Heidi (Sheri Moon Zombie) saa kokea oman mielenterveytensä rajat, kun Lordeilta lahjaksi saadun hämärän vinyylilevyn pirulliset saundit porautuvat syvälle alitajuntaan. Neitokainen ryhtyy näkemään demonisia painajaisia, joiden häiriintyneet visiot alkavat pian piinata myös valveilla ollessaan.

Kauhun parissa aina viihtynyt Zombie pistää tunnelmallista parastaan The Lords of Salemilla. Visuaalisesti synkkä, lohduton ja kauttaaltaan häiriintynyt eepos eroaa genresisaruksistaan kuin yö päivästä, ja luottaa shokkiarvon sijaan painostavaan atmosfääriin ja hitaasti riipivään kauhuun. Ohjaajan tuotoksissa ovat olleet aina vahvasti läsnä 1970- ja 1980-lukujen klassikkoteosten raadollisuus ja tietty vaikeasti määriteltävä luonnottomuus, jotka saavat The Lords of Salemissa rinnallensa vielä kristinuskonnollisen ja pakanallisen kuvaston ja symboliikan.

Lopputuloksena syntyy audiovisuaalisesti pimeä teos sanan todellisessa merkityksessä. Zombien esteettinen silmä tarkastelee maailmaa miltei mustavalkoisen linssin lävitse. Valoton ja väritön ympäristö suorastaan enteilee pahuutta ja sanoinkuvaamatonta luonnottomuutta, joka tuntuu syöpyvän ruudun toiselle puolelle. Groteskit, suoraan painajaisista revityt ilmestykset vain voimistavat tätä tunnetta ja vievät kokemuksen kauaksi totutusta ja normaalista; leima, jonka ohjaaja on onnistunut töihinsä kerta toisen jälkeen iskemään.

Sen sijaan Zombie ei ole koskaan taituroinut käsikirjoitusten kanssa, eikä The Lords of Salem ole tältä osaa poikkeus sääntöön. Rakenteellisesti elokuva poukkoilee kohtauksesta toiseen ilman näennäistä logiikkaa, mikä kylläkin toimii elokuvan unenomaisen kerronnan kanssa, mutta jättää tarinallisesti kaipaamaan hieman eheämpää otetta. Kokonaisvaltainen ahdistavuus kärsii myös erillisestä ja lopulta turhaksi jäävästä sivujuonteesta, jossa Bruce Davisonin tulkitsema kirjailija ryhtyy selvittämään vinyylin alkuperää. Loppunäytöksen happotrippiä muistuttava ratkaisu tuntuu niin ikään hieman irralliselta elokuvan siihenastisen tunnelman varjossa.

The Lords of Salem on ohjaajansa omaleimaisin ja häiritsevin teos. Ahdistava tunnelma sekä lohduton kuvakerronta syöpyvät lähtemättömästi mieleen ja onnistuvat melkein peittämään käsikirjoituksen heikkoudet allensa – mutta vain melkein.