28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli

Danny Boyle kirjoitti zombigenren säännöt uusiksi vuonna 2002 ilmestyneellä kauhuelokuvalla 28 päivää myöhemmin, joka muutti vääjäämättömän hitaasti tallustavat epäkuolleet raivotautisiksi pikajuoksijoiksi.

Eikä maailma – saati fanit – ollut enää ennallaan.

23 vuotta myöhemmin ohjaaja palasi rikospaikalle yhdessä rikoskumppaninsa ja käsikirjoittaja Alex Garlandin kanssa. Kaksikon käsissä syntynyt 28 vuotta myöhemmin toimi samalla uuden trilogian käynnistäjänä, joskin sitä ennen nähtiin alkuperäisen zombileffan jatko 28 viikkoa myöhemmin, jonka kanssa kaksikolla ei ollut tekemistä muutoin kuin tuottajina.

Viime vuonna ilmestynyt 28 vuotta myöhemmin esitteli katsojille maailmanloppuun tottuneen ihmiskunnan, joka on tyytynyt osaansa elävien kuolleiden täyttämässä maailmassa. Hivenen epätasaisessa elokuvassa oli hetkensä ja kauneutensa, jotka Boyle omaan kiihkeään tyyliin toi valkokankaalle, mutta se ei suoranaisesti vienyt elokuvasarjaa eteenpäin.

Jatko- ja trilogian keskimmäinen osa, 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli, korjaa asian.

Boyle on tosin poistunut kameran takaa (mutta palaa sinne puheidensa mukaan takaisin trilogian päättävään osaan) ja hänen tilallaan nähdään muun muassa uuden Candymanin ohjannut Nia DaCosta. Käsikirjoittajana jatkaa sen sijaan Alex Garland, joka hyödyntää edellisen elokuvan esittelemiä hahmoja laajentaakseen postapokalyptistä maailmaa.

Pääosassa nähdään jälleen aiemmasta elokuvasta tutut Alfie Williams, Ralph Fiennes sekä aivan leffan päätteeksi nähty Jack O’Connell, jonka esittämä Jimmy Crystal nappasi omille teilleen lähteneen Spiken (Williams) omaan jengiinsä. Spiken epäonnekseen tämän uusi ryhmä osoittautuu johtajansa aivopesemiksi ääriväkivaltaisiksi satanisteiksi, jonka joukosta ei kovin hevillä erota.

Samaan aikaan tohtori Kelson (Fiennes) alkaa olla väsynyt jo viimeiset 28 vuotta vallinneeseen todellisuuteen, jossa ihmisten kohtalo on vääjäämättä taantua raivotautisiksi mielipuoliksi. Kunnes yksi vanha tuttavuus osoittaa merkkejä huomisesta, jossa näin ei kenties olekaan.

Ohjaajanvaihdoksesta huolimatta 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli tuntuu luonnolliselta jatkolta edeltäjälleen, joskin onneksi ilman Boylelle ominaisia ja viime kerralla liiallisuuksiin yltäneitä kamerakikkailuja. DaCosta tekee Luutemppelistä sen sijaan visuaalisesti omanlaisensa elokuvan, jossa luonnolla on edelleen merkittävä rooli niin estetiikan kuin tematiikan kannalta. Vehreille maisemille synkemmän vastapainon antaa puolestaan ihmisluonteen pimeyksiä kuvaavat jengikohtaukset, joiden raakuus saa tunnelmallista lisätukea Hildur Guðnadóttirin syvälle psyykeeseen porautuvilla sävellyksillä.

Sekä Duran Duranilta ja Iron Maidenilta.

Elokuvan koossapitävänä voimana toimii kuitenkin Garlandin käsikirjoitus, joka pitää tällä kertaa langat ja teemat paremmin kasassa. 28 vuotta myöhemmin tuntui monilta osin kolmelta erilliseltä lyhyttarinalta, joista yksi toimi muita paremmin, mutta Luutemppelissä kokonaisuus on eheämpi. Kaksi rinnakkaista tarinaa kulkevat toisistaan vastakkaisiin suuntiin, mutta niiden molempien katalyyttinä on sama yhteinen tekijä: ihmisyys – tai sen puute.

Samalla Garland peilaa tarinoillaan vastakkaisia käsitteitä, kuten toivoa ja toivottomuutta, tietoa sekä uskomusta, rumuutta ja kauneutta. Teemoja käsitellään enimmäkseen visuaalisesti, eikä niitä lähdetä juurikaan pureskelemaan, mutta ne antavat elokuvalle ja zombigenrelle yleisesti silti aavistuksen syvemmän ulottuvuuden. Ja juuri sen vuoksi DaCosta voi lyödä touhun välillä uskottavalla tavalla lähes metatason lekkeriksi, ilman että se vahingoittaa elokuvan yleistä tunnelmaa millään tavalla. Pikemminkin päinvastoin.

28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli on edeltäjäänsä parempi zombielokuva, jossa tuttuun tapaan epäkuolleita suurempaan keskiöön nousevat itse ihmiset. Se toimii paitsi viihdyttävänä kauhuelokuvana kuin useita konsepteja toisiinsa risteyttävänä ajatelmana, jota tuetaan tunnelmallisilla sävellyksillä, toimivalla ohjauksella sekä hyvillä roolisuorituksilla.