Nälkäpeli: Vihan liekit

Suzanne Collinsin valtaisan suosittu nuorten kirjatrilogia Nälkäpeli saapuu toistamiseen valkokankaalle. Kolmikon keskimmäinen opus, Vihan liekit, jatkaa kirjailijan luoman dystopian avaamista päähenkilönsä Katniss Everdeenin koettelemusten kautta, mutta toisintaa samalla melkoisen siivun ensimmäisen elokuvasovituksen rakenteesta sellaisenaan. Nälkäpeli: Vihan liekit tuntuukin alusta lähtien kovin nähdyltä.

Simon Beaufoyn ja Michael Arndtin käsikirjoitus on edellisosan tapaan eittämättä parhaimmillaan sivutessaan Collinsin visioimaa tulevaisuutta, jossa keskushallinnon rautaisen otteen alla värjöttävät piirikunnat pidetään nuhteessa pelon ja manipuloinnin avulla. Everdeenin (Jennifer Lawrence) ja Peeta Mellarkin (Josh Hutcherson) edellisvuoden Nälkäpelissä leimunnut rakkaus ja ennen kaikkea ensiksi mainitun uhma on herättänyt kuitenkin alistetut kansalaiset nousemaan hiljalleen hallitsijaansa vastaan.

Yhtäältä Collinsin sanan säilä kritisoi monien muiden yhteiskuntakriittisten kynäilijöiden tapaan nykykulttuurin tositelevisioiden ryöpyttämää tarjontaa. Kerronnan keskiössä oleva antiikin Rooman gladiaattoriviihdettä muistuttava Nälkäpeli-turnaus on rangaistuksen ohella koko kansan hupia, jossa massan huolet käännetään toisaalle tarjoamalla aivotonta ja helposti pureksittavaa jännitystä samalla, kun todelliset ongelmat lakaistaan silmien alta olemattomiin. Valitettavasti Nälkäpeli: Vihan liekit noudattaa vain samaa ideologiaa jättäen yhteiskuntakritiikin sivummalle suoraviivaisemman ja kevyemmän viihteen tieltä.

Kyseinen ratkaisu ei sen sijaan poikkea lainkaan edellisosasta. Kolmiodraama Everdeenin, Mellarkin ja siirtomaapoju – tiedättehän, se komeampi uros – Gale Hawthornen (Liam Hemsworth) välillä on teennäistä edestakaisin huopaamista, jossa ailahteleva naishenkilö ei osaa päättää rakastuako alkuperäiseen ihastukseensa vai Nälkäpelin julmuudet kokeneeseen toveriinsa. Ideatasolla dilemma toimii suhteellisen ongelmitta, mutta käytännössä touhu kääntyy elokuvaformaatissa tunteettomaksi vuorotteluksi osapuolten välillä. Onnekseen osaavat näyttelijät – tai ainakin yksi heistä – tekevät rooliensa puitteissa parhaimpansa säilyttääkseen kasvonsa.

Entiselämyksen tunne vahvenee Vihan liekkien pistäessä vaihteen toiminnallisempaan. Järjestysluvultaan 75. Nälkäpeli kokee muutosrintamaa ainoastaan osallistujien suhteen, mutta muuten selviytymistaisto on lähes identtinen ja yhtä veretön toisto kuin aiemmin. Areenalle lähetetyt osallistujat saavat tehtäväkseen tappaa toisensa, mutta reaalimaailmassa syntyvän kohun välttämiseksi suurin osa listitään ruudun ulkopuolella tai alueelle simuloitavien vaarojen, kuten myrkyllisen sumun ja digitaaliapinoiden, välityksellä. Miksi tätä samaa teknologiaa ei käytetä yhteisen – tai edes valtiovallan – hyväksi, jää edelleen hyväksi kysymykseksi.

Nälkäpeli: Vihan liekit on lähes täydellinen toisinto trilogian edellisosasta. Elokuvan parasta antia on sen esittämä maailma ja yhteiskuntakritiikki, mutta kuvaamansa dystopian tapaan nämä hetket lakaistaan vaivihkaa sivummalle helpommin omaksuttavan viihteen tieltä.