Ollaan vapaita

Oskari Sipola palaa pitkän tuotannon pariin esikoisteoksensa Elokuun jälkeen musiikkielokuvassa Ollaan vapaita. Elämänsä taitekohdassa elävien kolmikymppisten kaverusten taivalta seuraava draama pureutuu jossain määrin nuoruuden ja aikuisuuden väliseen rajakohtaan, jonka monet kokevat viimeisenä etappina ennen vapauden lopullista riistoa ennen kuin arkeen astuvat pariutuminen, avioelämä, mukula ja omakotitalo lähiöstä.

Tua Harnon käsikirjoitus seuraa Seljan (Maria Ylipää) eloa tämän saapuessa tuon toistaiseksi ylittämättömän kynnyksen reunalle. Huoletonta helsinkiläiselämää kahden kämppiksen (Riku Nieminen ja Pihla Maalismaa) kanssa viettävä nainen joutuu punnitsemaan elämänsä arvot uudelleen, kun auvoisaan arkeen saapuvat poikaystävän patistamana niin pankkilaina ja omakotitalo kuin eräänä päivänä tämän kotiovelle tupsahtava 16-vuotiaaksi varttunut Leo (Johannes Brotherus), jonka Selja antoi pois toiseen perheeseen teiniraskautensa seurauksena.

Ollaan vapaita on nimestään lähtien 1990-luvun laman molemmin puolin syntyneen Y-sukupolven oma elokuva, jossa rutinoitunut arki ja rahan valta nähdään kahleina yksilön vapaudelle. Samat milleniaaliset aatteet on näkyvissä vahvasti Sipolan taiteellisessa näkemyksessä, jossa pääosan maailmanparantajat puhkeavat laulamaan musiikkigenren perinteitä noudattaen sisäisestä tunne-elämästään ja pyrkivät muuttamaan maailmaa teoillaan – vaan pelkäävät samalla muuttua itse.

Selkeistä takana vireilevistä ajatuksistaan huolimatta elokuva on kuitenkin päällisin puolin vain harmiton hyvän olon elokuva, jonka sanomat saavat väistyä hivenen perinteisemmän kerronnan tieltä. Parhaiden kaverusten särkyyntyvät suhteet toisiinsa muodostaa rakenteellisen rungon, jonka kautta juonta lähdetään kuljettamaan paikka paikoin vähän liian väkinäisiä sivukujia pitkin, mutta osaavat näyttelijäsuoritukset, lupsakan rento tunnelma ja yleinen rehellisyys onnistuvat kannattelemaan rainan kunnialla loppuun asti.

Ehkäpä hivenen kuvaavasti tekijät välttelevätkin Y-sukupolvensa lailla edelliskatraan pessimismiä ja maalaa teoksensa läpikotaisen idealistisen – jopa naiivin – hunnun alle. Ikäviä asioita sattuu tai on sattunut, mutta niihin viitataan joko hentoisesti sivulauseessa tai sitten ne kuljetaan läpi pophenkisten sävelten, jolloin huomio kiinnittyy itse kappaleisiin kuin sivuuttaen varsinaiset ongelmat. Ratkaisu ei ole millään tapaa huono, ja kyse on nimenomaan tietoisesta valinnasta, mutta hahmojen taustoissa olisi löytynyt ammennettavaa myös hivenen syvällisempiinkin tulkintoihin. Toisaalta nykyisellään Ollaan vapaita jättää katsojan taannoiseen suomalaistuotantoon verrattuna kovin positiivisen vireeseen lopputekstien alettua; tuhansien murheellisten laulujen aika alkaa olla ohi.

Ollaan vapaita on kevyt hyvän olon draama, joka vie musiikintäytteiselle matkalle aikuisuuden kynnykselle astuvan Y-sukupolven ajatusmaailmaan ja ystävyyteen.