Planet Ocean

Planet Ocean jatkaa viimevuosien trendiä yhdistämällä kuvankauniin luontokuvauksen ympäristönsuojelulliseen sanomaan. Valokuvaaja Yann Arthus-Bertrandin ja ohjaaja Michael Pitiotin ohjaustyö vie katsojat elämän alkulähteelle, valtamerten äärelle, ja pyrkii valaisemaan, kuinka tärkeää ihmisten yhteiselo luonnon kanssa on elämämme takaamiseksi.

Niin vedenalaiseen kuin ilmakuvaukseen erikoistuneiden valokuvaajien yhteistyössä toteutettu Planet Ocean vierittää ruudulle henkeäsalpaavan upeita – joskaan ei uniikkeja – otoksia merten moninaisista olomuodoista. Perinteisistä luontodokumenteista poiketen elokuva ei keskity ainoastaan äiti maan aikaansaannoksiin, vaan kamera kulkee yhtä luontevasti niin värejä helmeilevän koralliriutan kuin Ipaneman ihmisiä vilisevän rannan ylitse. Ihmisten läsnäolo lisääntyykin dokumentin jälkimmäisellä puoliskolla, jolloin Planet Ocean siirtyy luonnon ihmeistä ja elämän antajasta niiden keinotekoiseen tuhoamiseen meidän käsissämme.

Kuvaus on tosin upeaa jopa silloin, kun kamerat taltioivat riistokalastusta. Tämä syö osaltaan elokuvan tavoitteleman sanoman tehoa, sillä kauniin visuaalisuuden ympärille rakennettu tarina ei onnistu vakuuttamaan kuulijaansa sen tärkeydestä. Kerronnallista tehottomuutta korostaa etenkin se, ettei dokumentti onnistu saamaan edes sanoman kanssa samaa mieltä olevaa katsojaa puolellensa.

Pelkästään huonosti rakennetun kerronnan piikkiin ei kaikkea voi kuitenkaan laittaa, vaan osansa kritiikistä saa sitä suoltamaan palkattu eloton kertoja. Tässä tapauksessa siis Transformers-tähti Josh Duhamel, jonka sävytön puhe saa kerrotun tuntumaan toissijaiselta, suorastaan merkityksettömältä taustahälyltä. Ontto teksti ja sen hengetön ulostuonti ovatkin suuresti ristiriidassa nähdyn kanssa.

Planet Ocean viettelee kauniilla otoksilla molemmin puolin vesirajaa, mutta epäonnistuu vakuuttamaan sen perimmäisellä tarkoituksellaan vesistöjen tärkeydestä ihmisille. Edes sellaista henkilöä, joka pitää asiaa jo entuudestaan itsestään selvänä.