Tenet

Epälineaarisen kerronnan suuri ystävä Christopher Nolan ei petä fanejaan uusimmalla ohjaustyöllään Tenet, jonka mielen nyrjäyttävä viihde on samaa aikajatkumoa Interstellarin, Inceptionin ja Mementon kanssa. Tällä kertaa aika-avaruutta vääristellään ohjaajan rakkaudesta vakoojaelokuviin ja eritoten James Bondeihin, joiden jalanjäljissä kuljetaan molempiin suuntiin varsin näyttävässä ja teknisesti upeassa toimintatrillerissä.

Nolanin omassa käsikirjoituksessa John David Washingtonin esittämä päähenkilö – jota myös kutsutaan nimellä päähenkilö – värvätään salaiseen organisaatioon tehtävänään estää kolmas maailmansota. Vaan toisin kuin edeltävien kahden, tämän suursodan jälkeen ihmiskunta ei tappelisi enää edes tikuin ja kivin.

Juonen näennäisen yksinkertaisuuden ei kannata antaa kuitenkaan hämätä, sillä Tenet ei ole kiinnostunut ainoastaan tavanomaisesta lineaarisesta kerronnasta, vaan sen ja käänteisen version samanaikaisesta sovittamisesta. Elokuvan koukku on nimenomaan mainostetussa aika-inversiossa, tai ajan nuolen muuttamisessa symmetriseksi, jolloin tuttu yksisuuntainen aikakäsitys – menneisyydestä tulevaisuuteen – toimii yhtälailla myös toisinpäin – tulevaisuudesta menneisyyteen. Koko ajatusleikki vaatii jo itsessään aivoilta ylimääräistä prosessointia, mutta kun teorian yhdistää vielä nopeatempoiseen ja täysin sen varaan rakennettuun toimintaan, tuntuu Inceptionin aikadilaatio yhtäkkiä peruskoulun matikalta.

Elokuvan kannalta kyseessä on lähinnä teknisesti todella vakuuttava ja pääosin ilman tietokone-efektejä toteutettu tehokeino, jonka turvin Nolan sekoittaa kohtauksiin samanaikaisesti ajassa eteen- ja taaksepäin kulkevia hahmoja. Toteutustavasta johtuen lopputulos on toisinaan hivenen höpsön näköinen, kun nurinkurisesti suorituksensa kameralle tehneet näyttelijät käännetään filmikelassa ”reaaliaikaan” hipsuttelemaan eteenpäin todentuntuisen liikkeen sijaan. Tämä korostuu varsinkin loppupuolen kliimaksissa, joka tuntuu rakennetun ylipäätään ainoastaan ohjaajan suuruudenhullun idean todistamiseksi, eikä niinkään kerronnallisista syistä.

Parhaimmillaan efekti on kuitenkin todella päräyttävää katsottavaa päähenkilöiden liikkuessa ajassa eteenpäin muun maailman kulkiessa taakse suurten kohtausten aikana. Myös toiminnassa otetaan luonnollisesti hyöty omaperäisestä ideasta, joskaan nämä eivät siltikään yllä Inceptionin unenomaisen logiikan sallimaan kekseliäisyyteen. Silti kaksintaistelut ahtaissa tiloissa tai kiihkeä takaa-ajo molemmissa aikajanoissa kulkevien henkilöiden välillä on paikoin mykistävää seurattavaa, eikä elokuvan luonteen vuoksi näissäkään saa silmä levätä hetkeäkään pysyäkseen kärryillä juonessa. 

Sillä niin upeaa kuin aika-inversion käytännön tekninen toteutus on valkokankaalla, sen todellinen merkitys on juuri juonellinen. Ajan kulkiessa Tenetissä eteen- ja taaksepäin, tarkoittaa se myös juonen kertomista molemmilla tasoilla ja hyvin usein vielä päällekkäin. Tarinankerronnallinen MacGuffin viekin päähenkilöt ensin yhteen suuntaan vain palatakseen hetken päästä samaa reittiä takaisin ajankulua vasten. Kaikelle tälle on tietty looginen syy, joka paljastuu eteen- – vai taaksepäin? – mentäessä. Ylenpalttinen aikakikkailu on pitkälti ainoa syy siihen, minkä takia elokuva vaatii Nolanin muiden tuotosten lailla keskivertoa enemmän aivokapasiteettia.

Juoni itsessään ei nimittäin ole lopulta mikään kummoinen, vaan seuraa jokseenkin turvallisesti genren oppeja yllätyskäänteineen. Uuden maailmansodan punaista nappia pitää käsissään mysteerinen venäläinen oligarkki (Kenneth Branagh), jota jäljittäessä päähenkilö matkaa ympäri maailmaa, kohtaa useita tiedonlähteitä sekä tekee muutaman uskaliaan ja varsin näyttävän keikan visuaalisesti kauniissa miljöissä. Näistä huippusuojattuun ökyrikkaiden verovapaaseen taidevarastoon tehtävä ryöstö muistuttaa jo läheisesti kyseisen alagenren parhaimmistoa ja on toteutukseltaan elokuvan selkeästi kiinnostavinta antia.

Trillerin ja toiminnan rinnalle olisi silti kaivannut vielä jotain syvällisempää tai dramaturgisesti latautuneempaa säiettä, sillä nyt Tenet pyörii lähinnä täysin oman nokkeluutensa ympärillä. Kun tämän päällimmäisen teknisesti taidokkaan kerroksen kuorii pois, ei jäljelle jää oikeastaan mitään järin mieleenpainuvaa kytemään. Elokuva on kyllä täysin viihdyttävä näinkin, mutta Nolanin tuotoksista se jää kaikesta huolimatta silti kevyimmäksi ja jossain määrin myös nopeimmin unohdettavien joukkoon.

Elokuvan viihtyvyyttä auttaa onneksi upeat näyttelijäsuoritukset sekä pääosin nokkela dialogi, joista herkullisimmat lainit saavat juuri Washington ja tämän aisaparia esittävä Robert Pattinson. Ensiksi mainittu ottaa muutenkin Bondia muistuttavan roolihahmonsa täysin rinnoin haltuunsa ja luo tästä olemukseltaan ja terävyydeltään järkähtämättömän itsevarman agentin, joka ei pelkää osoittaa huolettomuuttaan ääneen tukalimmassakaan tilanteessa. Elokuvan sivuosissa nähdään niin ikään nimekästä kastia aina ohjaajan luottonäyttelijä Michael Cainea myöten, mutta valitettavasti niiden harvojen naishahmojen joukossa enemmän ruutuaikaa saava Elizabeth Debicki jätetään vain tylsäksi vastaanottavaksi neidoksi.

Tenet jatkaa ohjaajalle ominaisella linjalla tarjoamalla aivot solmuun vääntävän elokuvakokemuksen, jonka tekninen taituruus on samanaikaisesti elokuvan vahvuus että sen pienoinen heikkous. Visuaalisesti luvassa on näyttävää toimintaa ja kepeää viihdettä tarjoava elämys, jonka ajan symmetrisen monimutkaisuuden alle kätkeytyy lopulta perin simppeli agenttitrilleri.