ARVOSANA
MEDIA
Tieteisgenren klassikoihin lukeutuva Apinoiden planeetta on nauttinut viime vuosikymmenen ajan uudesta suosiosta, kun elokuvasarja käynnistettiin onnistuneesti uusiksi vuonna 2011 ilmestyneellä Rise of the Planet of the Apesilla. Trilogiaksi asti kasvanut tarina kertoi käytännössä 1960- ja 1970-luvun alkuperäiseen leffasaagaan johtaneet alkuaskeleet Caesar-simpanssin johtaman apinoiden vallankumouksen kautta.
Wes Ballin ohjaama uusi Kingdom of the Planet of the Apes jatkaa käytännössä saamaa saagaa, mutta sijoittuu ajallisesti satojen vuosien päähän edellisen War of the Planet of the Apesin tapahtumista. Tuntuva aikaero antaa tekijöille oikeuden palata tuttuun maailmaan tyystin oman tarinan voimin ja paljastaa samalla katsojille, kuinka edellisen trilogian kylvämät siemenet ovat itäneet vuosien saatossa.
Josh Friedmanin käsikirjoitus seuraakin kehuttua trilogiaa omilla ansioillaan, joista on selkeästi tarkoitus rakentaa oma laajempi tarinakaari. Tuo suurempi kokonaisuus on Kingdom of the Planet of the Apesissa jopa korostetun alleviivatussa asemassa, sillä siihen keskitytään oikeastaan enemmän kuin elokuvan omaan juoneen. Häiritsevästi nämä tuntuvat olevan lisäksi keskenään melko irrallisia, jolloin päähenkilön ja kumppaneiden tapahtumat eivät tunnu juuri koskettavan tekijöiden laajempaa näkemystä. Lisäksi varsinainen juoni on kaiken kukkuraksi kovin kömpelö.
Juoni seuraa nuorta Noa-simpanssia (Owen Teague), jonka lauma joutuu vallanhimoisen Proximus Caesarin (Kevin Durandin) orjuuttamaksi. Noa välttyy kuitenkin heimonsa kohtalolta ja lähtee sen sijaan näiden perään aikeinaan vapauttaa laumansa apinat vankeudesta. Verrattain suljetussa ympäristössä koko elämänsä viettänyt Noa huomaa kuitenkin pian, että tätä ympäröivä maailma on paljon suurempi kuin tämä oli koskaan kuvitellut.
Päähenkilön pelastusretken aikana Kingdom of the Planet of the Apes on vahvimmillaan, kun elokuva seuraa vuosisatojen vaikutusta perimätietoon ja historian merkitykseen. Niin Caesarin opit kuin apinoiden ja ihmisten välinen alkuperäinen suhde ovat hautautuneet menneisyyteen tai pahimmassa tapauksessa vääristyneet, mitä elokuva tarkastelee muun muassa Noan matkassa kulkevien oppineen orangi Rakan (Peter Macon) sekä hiljaisen ihmisen (Freya Allan) kautta. Katsojalle, jolle edellisen trilogian tapahtumat ovat vielä kenties tuoreessa muistissa, näkökulma tarjoaa kutkuttavan vertailun aiemman ja nykyisyyden välillä.
Samainen teema tuntuisi toimivan samalla tulevien elokuvien kannattelevana sidoksena, sillä muutoin sen käsittely tässä elokuvassa jäisi kummalliseksi poikkeavuudeksi. Samalla Kingdom of the Planet of the Apes vihjailee eräänlaisesta käänteisestä valta-asetelmasta ihmisten ja apinoiden välillä, johon niin ikään syvennytään vasta tarkemmin tulevissa tuotoksissa. Näiden parissa vietetään ajallisesti kuitenkin niin pitkään liki kaksi ja puolituntisessa elokuvassa, että ne tuntuvat saavan pääroolin jo tässä vaiheessa.
Vääristyneestä fokuksesta ei ole tosin haittaa, sillä se on kerronnallisesti selkeästi parasta, mitä Kingdom of the Planet of the Apes pystyy tarjoamaan. Juonirakennetta varsinaisesti kannatteleva pelastusretki kulkee nimittäin perin kuluneita polkuja pitkin ja tarjoaa kovin perinteisen sankaritarinan Noalle. Harmillisesti koko touhu on rytmitetty puuduttavan merkityksettömäksi, kun pääkolmikko ajautuu vähän väliä täysin tarpeettomiksi jääviin toimintakohtauksiin. Näiden ainoa funktio on tarjota katsojille hieman säväkkäämpää menoa, mutta kohtaukset itsessään jäävät jännitteettömiksi, eivätkä ne tuo tarinaan mitään lisäsyvyyttä, Elokuva toimisikin todennäköisesti paremmin ilman niitä.
Visuaalisesti kohtauksia ei voi kuitenkaan moittia, kuten ei koko muuta elokuvaakaan. Jo edellinen trilogia oli erikoistehosteiden osalta vakuuttava virstanpylväs, ja sama tekninen taituruus jatkuu myös Kingdomissa. Elokuvan lukuisat apinat näyttävät kauttaaltaan upeilta ja yksityiskohtaisilta, eikä tietokonetehosteita tunnu enää erottavan todellisuudesta. Erityisesti apinoiden ilmeikkyydessä on onnistuttu erinomaisesti ja näiden tunnetilat välittyvät myös katsomoon. Huvittavasti tehosteapinat tuntuvat monesti rooleissaan jopa aidoimmilta kuin leffan harvat varsinaiset ihmisnäyttelijät, mistä voitaneen syyttää joko ohjaajaa, näyttelijöitä, käsikirjoitusta tai kaikkia yhdessä.
Kingdom of the Planet of the Apes ei kuitenkaan onnistu saavuttamaan edellisen trilogian suuruuksia, vaan jää tasoltaan kovin keskinkertaiseksi kokemukseksi. Elokuvalla on toki hetkensä, mutta nämä liittyvät pääosin – ja oletettavasti – tekijöiden suunnittelemaan laajempaan tarinakaareen. Varsinainen juoni jää sen sijaan kovin jännitteettömäksi ja rytmitykseltään epätasaiseksi, vaikka kokonaisuus toimii tästä huolimatta ihan näyttävänä erikoistehosteleffana.