ARVOSANA
MEDIA
Michael Bay starttaa uusiksi neljänteen osaan ennättäneen Transformers-saagan vaihtamalla vetäjät kokonaan mutta säilyttäen aiemman trilogian tapahtumat ennallaan. Kasvojenkohotus on tehnyt tehtävänsä, sillä Transformers – Tuhon aikakausi on Baylta toiminnan osaltaan parasta robottiryminää sitten koskaan. Valitettavasti siihen päästäkseen katsoja joutuu kärsimään kahden tunnin edestä täysin sisällötöntä soopaa, jota ohjaajan on kuultu kutsuvan myös tarinankerronnaksi.
Transformers: Kuun pimeän puolen tapahtumien jälkeen ihmiskunta on kääntynyt niin hyviä kuin pahoja Transformerseja vastaan. Tehtävää varten on perustettu erityinen CIA-yksikkö, joka jahtaa Autobottien johtajaa, Optimus Primea (Peter Cullen), yhdessä salaperäisen robottipalkkiometsästäjä Lockdownin (Mark Ryan) kanssa. Ajojahtiin sotkeutuu vahingossa mukaan myös robotiikasta innostunut Cade Yeager (Mark Wahlberg) perheineen, jotka yrittävät selvitä hengissä isompien välienselvittelystä elossa.
Lähes kolmituntisen robottirymistelyn käsikirjoituksesta vastaa Ehren Kruger, jonka tarinankuljetus laahaa alkuvaiheessa todella pahasti. Uudet hahmot sekoittavat pakkaa sen verran, että elokuva joutuu käytännössä toimimaan saagan neljäntenä elokuvana että sen uudelleenkäynnistyksenä, jolloin tyhjäkäynniltä ei voida välttyä. Ensimmäinen parituntinen käytetäänkin lähes yksinomaan Yeagerin perheen ja Autobottien välisen suhteen luomiselle, joka koostuu käytännössä kokonaan takaa-ajokohtauksista toisen perään. Dialogille ja luontevalle kehitykselle ei ole annettu juurikaan tilaa, ja ne vähätkin ovat lähinnä humoristiseksi yritettyjä heittoja.
Muutamia näyttäviä toimintakohtauksia lukuun ottamatta elokuvan kaksi ensimmäistä tuntia näyttääkin lähinnä ylipitkältä mainokselta. Milloin auringonlaskua vasten ei ajeta näyttävillä autoilla, silloin nakellaan juonikehyksen varjolla tuotesijoittelulla päin katsojaa. Bay osaa kieltämättä maalailla visuaalisesti upeat maisemat mainoksillensa, mutta puoliminuuttisten standardien venyttäminen pariin tuntiin vaatii katsojalta jo liikoja.
Osaltaan pitkäveteisyyden ongelmana on se, että vaikka elokuvassa nähdään yli 70 minuutin edestä toimintaa, on siitä valtaosa sisällytetty elokuvan viimeiseen tuntiin. Loppu onkin käytännössä yhtäjaksoista robottiräimettä maassa, merellä ja ilmassa. Se ei kuitenkaan auta alun vetämättömyyden kanssa, sillä ennen finaalikoitosta Transformers – Tuhon aikakausi sisältää oikeastaan vain yhden tai kaksi kunnollista toimintakohtausta, ja nekin jäävät kestoltaan kovin lyhyiksi.
Bay on tosin ottanut toimintakohtauksiinsa oppia saamastaan palautteesta, sillä enää kamera ei zoomaa suoraan jättiläisrobottien nivusiin. Laajakulmilla ja rauhallisilla leikkauksilla – ainakin Bayn elokuvaksi – kuvattu ryminä on kaunista katseltavaa. Isojen vastustajien väliset kärhämät ovat ohjaajalle tyypilliseen tapaan täynnä tietokonetehosteita ja megaluokan räjähdyksiä, mutta tällä kertaa myös koreografiat saavat osansa kunniasta. Etenkin viimeisen tunnin tarjoama kaaos Hongkongin keskustassa on varteenotettavaa katsottavaa, vaikkakin monin paikoin kovin päätöntä sellaista.
Transformers – Tuhon aikakausi on massiivisuudestaan huolimatta sisällötön jatko suositulle toimintasarjalle. Ylipitkää mainosta muistuttava kerronta laahaa ensimmäisen kahden tunnin ajan paikoillaan, kunnes se räjähtää viimeisen kolmanneksen aikana täysimittaiseksi ja viimein edes jokseenkin viihdyttäväksi toiminnaksi.
TEKNISET TIEDOT
Lähes ylitsepursuavan värikäs elokuva toistuu teräväpiirtosiirtona virheettömänä. Äärimmäisen terävä anti valjastaa koko ruudun yksityiskohtaisen seulonnan kohteeksi, ja oli kyse sitten etualalla kirmailevasta näyttelijästä tai kaukana taustalla piilottelevasta vaasista, on detaljien määrä ensiluokkaista. Rikkaat värisävyt puolestaan suorastaan työntyvät ulos ruudulta menemättä kuitenkaan liiallisuuksiin. Terävyys ja värien kirkkaus ovat jälkikäsittelyn seurauksena jopa yliluonnollisen upeita, mikä ei kylläkään haittaa pätkääkään.
3D-kuva säilyttää upean kirkkauden, vakuuttavat mustat ja ennen kaikkea ensiluokkaisen terävyyden sellaisenaan. Teknisesti kuvassa ei löydy moitteen sanaa katsoi elokuvansa sitten 2D tai 3D:nä. Kolmiulotteisuus tuo kohtauksiin myös upeaa avaruutta, joka korostuu varsinkin syvyyssuunnassa. Valtavat Transformersit eivät enää paitsi näytä massiivisilta, vaan ne myös tuntuvat siltä, ja kiitos järkevien leikkausten sekä laajakulmaotosten, myös toimintakohtaukset hyötyvät 3D:stä. Robotit eivät ole myöskään ainoat kolmiulotteisena ihasteltavat asiat, vaan luonnollinen tuntuma niin sisätiloissa kuin pilvien korkeuksilla tuo otoksiin vaikuttavuutta.
Valtavien robottien väliset yhteenotot ja massiiviset räjähdykset tarjoavat jo itsessään potentiaalisesti ensiluokkaisen julkaisun, mutta Transformers – Tuhon aikakausi sisältää ensimmäistä kertaa Blu-raylla uuden Dolby Atmos -miksauksen, joka tarjoaa ennen kuulemattoman 3D-äänielämyksen kotioloissa edellyttäen, että laitteisto on kunnossa.
Atmos-nimikkeen taakse kätkeytyy ilmiömäisen upea Dolby TrueHD 7.1 -miksaus, jolta on vaikea pyytää parempaa. Moniulotteinen ääniraita toistaa kaikki tehosteet ilmiömäisellä tarkkuudella ja hukkaamatta yhtäkään nyanssia taustalta. Jopa toimintakohtausten aikana tasapaino niin ylä- kuin alapään suhteen on täydellinen, ja koko skaalan leveydeltä tulevat tehosteet pystyy paikantamaan pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Matalat taajuudet tuovat lisäksi oman painavan sanansa niin tuliaseiden, räjähdysten kuin robottien massiivisuuden vieden kokonaisuuden demomateriaalimittoihin.
Kymmenminuuttinen Bay on Action avaa julkaisun lisämateriaalipuolen ennen varsinaista pääruokaa keskittymällä ohjaajan ominaisimpiin taitoihin, eli käytännössä isoihin räjähteisiin ja erilaisiin kuvausteknisiin kikkoihin.
Kooste toimii kuitenkin lähinnä esimakuna massiiviselle kahden tunnin making of -dokumentille Evolution of Extinction, joka on tosin elokuvan tapaan täynnä silmäkarkkia mutta jää sisällöltään hivenen ontoksi. Asiaa kyllä käydään lävitse niin erikoistehosteista, lavasteista, näyttelijävalinnoista, kuvauspaikoista kuin itse roboteista, mutta suurin osa materiaalista on lähinnä b-roll-materiaaliksi luokiteltavaa videokuvaa kuin tuotantoon kovin syvällisesti pureutuvaa analyysiä ja tekemisen meininkiä. Materiaalia on kuitenkin niin järkyttävä määrä, että parituntisen aikana kohtaa vääjäämättä jotain mielenkiintoista.
Loput ekstrat täydentävät lähinnä pääannosta kevyemmillä koosteilla. Just Another Giant Effin’ Movie on kymmenminuuttinen kokoelma tuotannon aikana sattuneista hauskoista hetkistä, kun taas T. J. Miller: Farm Hippie on jokseenkin vaivaannuttavaan komiikkaan nojaava parikymmenminuuttinen sivuosassa nähtävän Millerin seurassa tämän tavatessa elokuvan muita näyttelijöitä. A Spark of Design keskittyy vartin mitassaan puolestaan lelukauppojen hyllyille saapuvien robottien valmistukseen.
Lisäksi julkaisu sisältää tukun trailereita.