Jolt

Suoratoistopalveluiden kilvan kuumentuessa kunkin oma alkuperäistuotanto kiihtyy entisestään houkutellakseen asiakkaat juuri sille Oikealle Alustalle™. Netflix ja HBO ovat tällä saralla nauttineet hyvästä pioneeriaseman myötä syntyneestä etulyöntiasemasta, mutta muut uudemmat tulokkaat seuraavat vankasti perässä – ja rahaa ruudulle viskoen. Tästä oiva esimerkki on verkkokauppajätti Amazon, joka on haalinut alaisuuteensa MGM:n kaltaisia media-alan jättejä ja suoltanut Amazon Prime Video -palveluunsa ainakin näennäisen leffateatterikelpoista kamaa.

Toimintakomedia Jolt on yhtiön yrityksistä viimeisin teatterikierroksen sivuuttava raina, joka voisi lähtökohdiltaan tarjota varsin mukiinmenevää aivotonta viihdettä. Energisen nimen tukena on nimittäin vähintäänkin yhtä sähköinen premissi, jossa vihanhallintaongelmista kärsivä nainen (Kate Beckinsale) antaa itselleen kirjaimellista shokkihoitoa estääkseen tilanteita eskaloitumasta turpakäräjiksi. Sitten yhden yön suhde ja tuleva rakkaus (Jai Courtney) murhataan kylmäverisesti heti seuraavana päivänä, jolloin alkukantaisen väkivallan voi suosiolla vapauttaa koston nimissä.

Harmillisesti tuotoksen puutteet käyvät selviksi jo heti ensimetreillä, sillä Jolt ei oikein tiedä itsekään, millainen elokuva se tahtoo olla. Ohjaaja Tanya Wexlerin hakema sävy tuntuu vaihtelevan kohtauksesta toiseen muodostaen hyvin epätasaisen kokemuksen, jossa täysin pähkähullu premissi pyritään väkisellä pakottamaan jokseenkin vakavamieliseen kerrontaan. Toki toisinaan kahleista päästään irti aiheuttamaan sarjakuvamaista väkivaltaa tai heittelemään vastasyntyneitä, mutta valtaosa ajasta kärvistellään tuiki geneerisen ja tylsän toimintaelokuvan puitteissa. Puhtaalle hulluttelulle ei jätetä tilaa.

Sama riitasointuisuus näkyy suoraan henkilöhahmoissa, jotka tuntuvat repäistyn mukaan täysin eri elokuvista. Beckinsale ammentaa selkeästi omaa ilkikurisuuttaan päähenkilöönsä, mutta vitsit jäävät silti irtonaisiksi ja hahmo itsessään latteaksi. Hänen tulkitsemastaan Lindysta – ja Joltista ylipäätään – voidaan myös lukea rivien välistä kritiikkiä yhteiskunnan naisiin kohdistamista oletuksista ja säännöistä, kuten juuri vihan kaltaisten tunteiden kurissa pitelystä. Toisaalta huonosti käsikirjoitettu elokuva poukkoilee niin ympäriinsä, että tulkintakehys voisi yhtä hyvin olla mitä tahansa muutakin.

Muissa rooleissa nähdään nörttimäisen Courtneyn lisäksi elokuvan muuhun sisältöön nähden turhan vakavamielistä psykiatria esittävä Stanley Tucci, sekä aivan yhtä lailla ympäröivään filmitodellisuuteen kuulumaton eripurainen etsiväkaksikko, joita esittävät Bobby Cannavale ja Laverne Cox. Myös Susan Sarandon piipahtaa ruudulla keräämässä palkkionsa vihjailemalla laajempaa jatkumoa.

Toimintakomediastaan huolimatta Jolt ei myöskään ole juuri toiminnallinen, saati edes järin hauska, vaan lipuu jossain näiden oudossa välimaastossa. Harvat toimintakohtaukset tuntuvat oikeastaan olevan elokuvan varauksettomimpia hetkiä, joista uupuu tyystin dynamiikka tai näyttävyys. Pahimmillaan tämä näkyy juuri takaa-joissa, joiden hidastempoisuus saa ajan kulkemaan melkein taaksepäin. Energisimmäksi leffa herää sen sijaan ajoittaisissa fantasiakohtauksissa, joissa Lindy kuvittelee päänsisäiset väkivallantekonsa tosiksi. Samaa räväkkyyttä olisi kaivattu kipeästi läpi elokuvan.

Jolt jääkin auttamattoman unohdettavaksi toimintarainaksi, joka toimii lisätilkkeenä Amazonin omassa suoratoistopalvelussa. Epätasaisen kerronnan alta saattaisi löytyä siemen aavistuksen sähköisempään sovitukseen, mutta se jäänee elokuvan päähenkilön mieltymysten lailla pelkäksi fantasiaksi.