ARVOSANA
MEDIA
Marvelin ja Netflixin mielenkiintoinen Marvel Cinematic Universeen liitoksissa oleva televisiosarjauniversumi käynnistyy Drew Goddardin luomalla Daredevilillä. Ensimmäinen neljästä suunnitellusta nettitelevisiopalveluun saapuvasta supersankarisovituksesta, jotka yhdistetään lopulta samaan The Defenders -sarjaan. Jos nelikon aloittava Daredevil antaa edes marginaalisesti osviittaa tulevaisuudesta tarjottavasta kattauksesta, voivat sarjakuvafanit ja laadukkaiden televisiosarjojen ystävät odottaa tulevaa innolla.
Hell’s Kitchenin oma piru saa Goddardin käsittelyssä viimein esikuvalleen uskollisen sovituksen, joka sijoittuu ajallisesti ensimmäisen The Avengers -elokuvan tuhon jälkimaininkeihin. Marvelin viralliseen elokuvakaanoniin kuuluva Daredevil ei ensimmäisellä kaudella käytä valkokangassisaruksiaan kuin sivuviitteenä ja pohjana, mutta potentiaalinen yhdistyminen puolin ja toisin on kutkuttava lisämauste, jota tekijät voivat hyödyntää jatkossa etenkin Puolustajien filmatisoinnissa. Alkuperäisen kokoonpanon johtajana kun hääri omaan elokuvasovitukseen valmistautuva Doctor Strange ja häntä esittävä Benedict Cumberbatch.
Daredevil keskittyy tosin luonnollisesti nimikkosankariinsa, ja elokuvakollegoistaan poiketen uhat eivät suinkaan ole maailmanlaajuisia, vaan katutason kansalaisongelmia tuhon jälkeisessä Hell’s Kitchenissä. Siviiliminänä asianajaja Matt Murdockina (Charlie Cox) toimiva oikeuden puolustaja jakaa sokeaa oikeuttaan niin oikeussaleissa kuin niiden ulkopuolella, joskin ulkosalla tuomion langettavat miehen älyn sijaan nyrkit ja potkut yöllisenä naamiosankarina Daredevil. Ensimmäisellä kaudella saleissa istuminen jää tosin verrattain pieneen rooliin ja fokus on henkilöhahmoissa sekä nimikkosankarin tuplaelämässä.
Kausi toimii sinänsä hyvin perinteisenä hahmon syntytarinana syventyen niin tämän oikeuskäsitykseen ja sen taustalla toimivaan maailmaan. Joskin katsojan kannalta toimintaan hypätään jo hyvän matkaa alter ego Daredevilin luomisen jälkeen, ja varsinaiset alustukset niin päähenkilön sokeutumiseen kuin sen jälkeiseen kasvuun tekijät hoitavat paikoin vähän liioitellusti käytettyjen takaumien kautta. Ongelma runsaiden takaumien käytössä on oikeastaan se, etteivät ne onnistu useimmiten tarjoamaan merkittävää hyötyä sarjalle tai itse hahmoille, vaan ne lähinnä hidastavat kerronnan parin episodin osalta mateluvauhtiin.
Varsinainen tarinallinen runko keskittyy sen sijaan Murdockin ja ystävänsä Foggy Nelsonin (Elden Henson) juuri perustamaan lakiasiainajajatoimistoon, jonka ensimmäinen toimeksianto on murhasta epäillyn Karenin (Deborah Ann Woll) puolustus. Kaksikon avustajaksi lopulta päätyvän naisen tapaus käynnistää osan kauden suurempaa, Hell’s Kitchenin alamaailmaan liitoksissa olevaa tarinakaarta, jossa niin yksittäiset pientapaukset kuin kulissien takaiset hämäräbisnekset tuntuvat liikkuvan yhden salaperäisen nimen, Wilson Fiskin (Vincent D’Onofrio), kautta. Tätä mysteeriä lähdetään puolestaan purkamaan molempien osapuolten silmin.
Fisk, joka tunnetaan paremmin myös sarjakuvanimellään Kingpin, nouseekin ensimmäisen kauden aikana merkittävään rooliin. Puhtaasti kerrontaa ja hahmojen kehitystä seuraamalla sarja voisi aivan yhtä hyvin kantaa nimeä Kingpin, sillä siinä missä Murdock on jo Daredevil ja tämän moraalikäsitys ei hirveästi poikkea kauden edetessä, muuttuu Wilson Fisk kauden tapahtumien vuoksi selkeästi kohti alamaailmaa hallitsevaksi Kingpiniksi. Hahmon kohtaamat ongelmat niin siviili- kuin työelämässä sekä näiden näkyvät vaikutukset ovatkin eittämättä sarjan herkullisinta ja syvällisintä antia.
Ja hahmon nautinnollisuuden takana on roolin mestarillisesti tulkitseva Vincent D’Onofrio, joka valaa Kingpinistä pelottavan vakuuttavan yksilön inhimillisine piirteineen ja fyysisine uhkineen. Näyttelijän sisäänpäin suuntautunut, ujo tulkinta tuo hahmoon aitoutta, joka onnistuu herättämään katsojassa jopa hieman sääliä. Äänensä kesken puheen kadottava ja silminnähden sosiaalisessa ympäristössä vaivautunut jättiläinen onnistuukin yllättämään täysin muuttuessaan tilanteen vaatiessa raivohulluksi ja pysäyttämättömäksi kolossiksi, joka aiheuttaa puhdasta pelkoa. Roolisuorituksen – ja D’Onofrion – todellinen meriitti on silti siinä, että vielä näiden kauhistuttavien tapahtumien jälkeenkin Kingpin näyttäytyy katsojalle inhimillisenä hahmona. Ja se vasta pelottavaa onkin.
Erinomaiset roolisuoritukset jatkuvat onneksi kautta linjan, mistä on kiittäminen myös kauden käsikirjoittajia. Daredevil on selkeästi suunnattu aikuisemmille sarjakuvafaneille, joten ruutuaikaa ei tuhlata liioitellun koomisille sivuhahmoille tai tilanteeseen sopimattomalle parisuhteilulle. Toki molempia nähdään kauden aikana, mutta ne on toteutettu yllättävän tahdikkaasti. Foggyn huumorillinen anti ei tunnu missään vaiheessa sarjan tummanpuhuvaan yleistunnelmaan kuulumattomalta, ja orastava kolmiodraama Foggyn, Mattin ja Karenin välillä jää lähinnä rivien välisiin eleisiin ja sanomattomiin sanoihin. Kullekin hahmolle on vielä siunattu ihan järkevää tekemistä kauden ajaksi, eivätkä he jää vain kauniiksi kasvoiksi markkinointitiimille. Hahmojen hienovarainen ja aito käsittely tekeekin sarjasta otollisen myös sarjakuvista kiinnostumattomille katsojille.
Sarjakuvaelementit ovat silti vahvasti läsnä, ja kauden dramaturgiaa täydennetään sopivin väliajoin hieman toiminnallisemmilla segmenteillä. Vaikka Daredevil kuuluu samaan elokuvauniversumiin kuin muut Marvel-tuotannot, ei ainakaan vielä ensimmäisellä kaudella nähdä mitään yliluonnollisia elementtejä tai supervoimia – joskin näihin kyllä viitataan enteilevästi – Murdockin yli-inhimillisiä aisteja lukuun ottamatta. Toiminta keskittyy sen sijaan nimikkosankarin erinomaisten lähitaistelukykyjen esittelyyn, ja koreografian osalta kauden monet taistelukohtaukset ovat varsin vakuuttavaa seurattavaa. Sarja myös jatkaa viimeaikaista trendiä supersankareiden inhimillistämisen suhteen, joten kaduilla vastaanotetut iskut ja sivallukset näkyvät ja ennen kaikkea tuntuvat myös seuraavana päivänä – lähes inhorealististen äänitehosteiden myötä myös katsojan mielestä. Yhdistettynä monesti katsojan mielikuvituksen varaan jätettyihin gorehetkiin, sarja voikin tuntua monille perin väkivaltaiselta.
Daredevil nousee nykyisten sarjakuvafilmatisointien ehdottomaan kärkeen. Alkuperäismateriaalilleen uskollinen sovitus onnistuu kaappaamaan niin genrefanit kuin laadukkaiden sarjojen ystävät haltuunsa erinomaisella käsikirjoituksella, ilmiömäisillä näyttelijäsuorituksilla sekä maanläheisellä mutta kauniilla annillaan.