Alita: Battle Angel

Jo liki toista vuosikymmentä tuotannollisessa kiirastulessa kärvistellyt Alita: Battle Angel on viimein puhdistettu synneistä valkokangasdebyyttiä varten. Maineikkaaseen mangaan perustuva elokuva käynnistyi efektivelho James Cameronin sydänprojektina, mutta aikataululliset ongelmat sekä ennen kaikkea toiseksi ikuisuusprojektiksi muuttunut Avatar-saaga johti lopulta Robert Rodriguezin palkkaamiseen ja tuotannon etenemiseen. Pitkä kehityshistoria on jättänyt jälkensä varmasti lopulliseen tuotokseen, mutta ainakin kokonaisuus on ihan viihdyttävä.

Yukito Kishiron alkuperäisteosta mukaillen elokuva seuraa muistinsa menettänyttä kyborgia kaukaisessa tulevaisuudessa, jossa ihmiskunta on jakaantunut hyvä- ja huono-osaisiin sekä nämä erottavaan ylittämättömään kuiluun – tai elokuvan tapauksessa konkreettisesti taivaalla leijuvaan Zalemiin ja tämän varjossa mätänevään kaatopaikkaan nimeltä Iron City.

Yhteiskunnallinen viitekehys ei suinkaan ole uusi saati Alita: Battle Angelin kohdalla edes suoranaisesti elokuvan fokus, vaan toimii pikemminkin maailmaa elävoittävänä detaljina. Zalem on se taivaisiin kohoava tavoittamattomissa oleva unelma paremmasta, joka löytyisi pinnistelemättä maan päältäkin vain silmänsä avaamalla. Ja juuri jälkimmäinen on Alita: Battle Angelin temaattinen selkäranka.

Se, ja varsin voimaannuttava hahmotarina.

Molemmat ajatukset kiteytyvät juuri Rosa Salazarin esittämään päähenkilö Alitaan, joka herää turmeltuneeseen maailmaan avoimin mielin ja – kirjaimellisesti – viattomat silmät levällään. Iron City esitetään tarkoin valikoiduin kohtauksin rikollisten hallitsemana pohjasakkana, mutta Alitalle se on myös täynnä ihmeitä ja pieniä siivuja ystävällisyyttä. Eikä pienten tai suurten varjojen kannata antaa lannistaa, sillä tilanteet voi myös omia rohkeasti itselleen. Varsinkin jos sattuu olemaan käytöstä poistettu viimeisen päälle tappamiseen erikoistunut taistelukyborgi.

Salazarin Alita onkin monella tapaa elokuvan sielu, joka kannattelee läpi paikoin tuskaisen teennäisen käsikirjoituksen. Pariin tuntiin on onnistuttu pakkaamaan yllättävän paljon eri hahmoja, sivujuonteita sekä romanttisia kuvioita, jotka eivät silti ynnää oikein mihinkään muuhun kuin maailmanluontiin. Valtaosa kohtauksista on toki vain todella tyylikästä pintaa ja sellaisenaan juuri tekijöiden tavoittelemaa varsin onnistunutta matskua, mutta mukaan mahtuu myös naurettavan yksinkertaistettua tunteilua, jota on huonot romanttiset elokuvat pullollaan.

Silti Alita: Battle Angel onnistuu useimmiten nousemaan näiden yläpuolelle juuri päähenkilönsä kautta. Perinteisen vastaanottavan naishahmon sijaan Alita on pikemmin tilanteet haltuun ottava protagonisti. Oli kyse sitten tuttavallisesta motorball-pelistä, luojansa isällisestä kiellosta tai kivenkovien tappajien kohtaamisesta, Alita luottaa aina ensisijaisesti itseensä. Ja toissijaisesti rökittää epäilijänsä joko verbaalisesti tai taidollisesti – usein sekä-että.

Voimakkaat naishahmot ovatkin olleet Cameronin vahvuus läpi tämän tuotannon, ja sama voimaannuttava vire on selkeästi aistittavissa myös miehen osin käsikirjoittamassa Alita: Battle Angelissa. Vaikka tunne yltää muutamissa kohtauksissa parhaimmillaan todella vakuuttavaksi, olisi hahmolle toivonut samalla asteen parempaa käsittelyä elokuvan muissa hetkissä. Kun käsikirjoitus pahimmillaan aliarvioi katsojien älykkyyttä kerta toisensa perään, vesittyvät väistämättä myös ne muutamat tähdellisetkin hetket kerronnassa. 

Syvemmän tason ongelmista huolimatta elokuva on silti hyvin viihdyttävää katsottavaa. Ison budjetin toimintaelokuvien joukossa se ei välttämättä suoranaisesti erotu joukosta originaalisuudellaan, mutta toisaalta se ei myöskään latistu pelkäksi tylsäksi efektitykitykseksi. Rytmitys on toiminnan osalta juuri sopiva, ja varsinaiset kohokohdat riittävän erilaisia keskenään. Ne on myös rakennettu juuri päähenkilön taustalla olevaa tematiikkaa tukien, joten toimintakohtaukset jo itsessään toimivat kerronnallisina elementteinä.

Elokuva on myös visuaalisesti upeaa tapitettavaa. Tietokonetehosteisiin vahvasti nojaavasta annista huolimatta toteutus tuntuu monin osin käsin kosketeltavalta niin hahmojen kuin taustojen osalta. Alitan keskustelua herättänyt ulkoasu on selkeästi tietokoneluomus, mutta muusta maailmasta irrallisen entiteetin sijaan hahmo muistuttaa enemmän juuri kyseisessä maailmassa elävää keinotekoista henkilöä, mitä hän juuri onkin. Tehosteet eivät ole myöskään poistaneet näyttelijän omaa ydintä bittien takana, vaan juuri Salazarin suoritus herättää lopulta Alitan todella eloon.

Toisaalta tämäkään ei ole elokuvien kohdalla ollut enää vuosiin mikään ihmetyksen aihe, mutta Alita: Battle Angel tuntuu silti enemmän elokuvalta kuin usein vastaavissa tapauksissa haukkumasanana käytetyltä videopeliltä. Mikä jo itsessään on sinänsä suoritus, sillä elokuva pyrkii nimenomaan korostamaan hahmojensa keinotekoisuutta, eikä päinvastoin.

Alita: Battle Angel toimii varsin hyvänä kertakäyttöisenä viihteenä, kunhan siltä ei odota sen syvällisempää sanomaa. Visuaalisesti näyttävä raina paikkaakin monet notkahduksensa juuri vetovoimaisen päähenkilönsä turvin, mutta samalla hahmolle olisi suonut mieluusti paljon paremmat lähtökohdat kuin mitä lopulta saatiin.