ARVOSANA
MEDIA
Tieteisklassikoihin lukeutuva Alien on tunnetusti muuttanut muotoaan sitten vuoden 1979. Ridley Scottin ohjaama alkuperäinen kauhuelokuva on kierrättänyt konseptia, uudistunut ja kokeillut uusia genrejä vuosikymmenten varrella. Ikoninen hahmo on tuotu vuosien varrella myös lukuisiin videopeleihin, sarjakuviin ja kirjoihin, mutta taso on ollut elokuvien lailla vaihteleva.
Scott palasi perustamansa sarjan pariin vuonna 2012 julkaistulla Prometheuksella ja sitä viisi vuotta myöhemmin seuranneella Alien: Covenantilla, jotka laajensivat universumia monien mielestä vääriin ja tarpeettomiin suuntiin. Monet fanit ovatkin kaivanneet paluuta entisiin hyviin aikoihin, minkä varassa tuorein Alien: Romulus yrittää valloittaa katsojat.
Kauhuelokuvistaan parhaiten tunnetun Fede Álvarezin uutukainen sijoittuu ajallisesti kahden ensimmäisen Alien-elokuvan väliin. Kyseessä on silti tarinallisesti itsenäinen teos, jonka kokemiseksi ei välttämättä tarvitse tuntea alkuperäisiä leffoja, mutta joka nojaa silti näiden varaan paikoin liialti. Fanin näkökulmasta jälkimmäinen on jopa paikoin häiritsevää aivan kuin tekijät eivät olisi uskaltaneet seisoa rohkeasti omilla jaloillaan.
Álvarezin ja Rodo Sayaguesin käsikirjoitus seuraa asteen nuorempaa siirtolaispolvea, jotka haikailevat paremmasta elosta toisella planeetalla. Tiketti uuteen elämään toivotaan löytyvän siirtokunnan kiertoradalle hylätyn avaruusaseman kätköistä, mutta pian ryhmä tajuaa, ettei asemaa ole suinkaan hylätty; ainoastaan sen asukkaat ovat vaihtuneet universumin tappavimpiin.
Alien: Romulus alkaa lupaavasti ja lunastaa puheet paluusta elokuvasarjan juurille. Álvarez ei yritä laajentaa mytologiaa tai keksiä pyörää uusiksi, vaan luottaa puhtaasti omaan vahvuuteensa kauhuleffojen ohjaajana. Hylätty asema tarjoaa tunnelmalliset puitteet pitää katsojat varpaillaan, kun ikoninen miljöö hyödynnetään jälleen esteettisesti ja äänimaailmaltaan miellyttäväksi kauhutaloksi. Jännitys vapautetaan valitettavasti vain melko varhain, mistä käynnistyy samalla elokuvan hidas – mutta onneksi loiva – alamäki.
Ohjaajan genretuntemus on elokuvan vahvuus, mutta samalla tekijät eivät osaa päättää, kummalle alkuperäisteoksista kumartaa jyrkemmin. Romulus henkii yhtäältä Alienin kauhua kuin Aliensin toiminnallisuutta, mutta näiden välillä liikutaan villisti sekaisin ja oikeastaan kumpaankaan täysin sitoutumatta. Tästä kärsii eniten tunnelma, joka ei missään vaiheessa ennätä hengähtää ääripäiden välissä.
Sama hektisyys nakertaa jossain määrin myös ikonisen hirviön olemusta, jonka tekijät olettavat olevan katsojalle jo entuudestaan tuttu. Otusta käytetäänkin eräänlaisena sapluunana kauhun abstraktiolle, sen sijaan että se muodostuisi kauhuksi otuksen omien tekojen ja pelottavuuden kautta. Muukalainen itsessään ja tämän monet elinmuodot ovat sen sijaan toteutettu ensiluokkaisesti.
Tunnetta edesauttaa tekijöiden liiallinen fanipalvelu, jossa kohtaus toisen perään on lähinnä toistoa alkuperäisteosten ikonisista vastaavista. Nämä eivät onneksi yksinomaan pilaa elokuvaa ja Álvarez on selkeästi itsekin elokuvasarjan suuri fani, mutta ne tuntuvat monissa tapauksissa liian laiskoilta ratkaisuilta. Onneksi Romulus esittelee väliin myös runsaasti omaa ja kokeilevaa, mitä olisi mieluusti nähnyt enemmänkin. Tällaisenaan tuotos muistuttaa hieman liikaa jatko-osaa edeltäneiden parhailta paloilta kuin omalta itsenäiseltä kokonaisuudelta.
Silti Alien: Romuluksen parissa on vaikea väittää olevansa viihtymättä. Niin visuaalinen ilme kuin ikoniset hirviöt ovat kuin suoraan elokuvasarjan oppikirjasta. Álvarez hallitsee myös ohjaajana tunnelmallisen tarinankerronnan ja genren opit, joita hyödynnetään taidokkaasti erityisesti elokuvan alkupuolella. Vaikka alkuperäisestä kaksikosta jäädään kauaksi, on Alien: Romulus selkeästi sarjan parempaa osastoa ja parasta Alienia vuosikymmeniin.