Arrow: Kausi 1

Sarjakuvabuumi elokuvateollisuudessa ei ota laantuakseen, minkä vuoksi lukuisat vähemmän tunnetut nimikkeet ja supersankarit ovat saaneet odottamatonta ruutuaikaa. DC Comics -kustantamon kirjavasta hahmovalikoimasta saapuu tällä kertaa yrittäjä televisiopuolelle, mutta kyseessä ei ole vieläkään Vesimies. CW:n Arrow-tuotanto seuraa vedenalaisen herran sijaan nykyajan Robin Hoodia, Vihreää Nuolta.

Oliver Queen (Stephen Amell) saapuu takaisin kotikaupunkiinsa Starlingiin oltuaan kuolleiden kirjoissa viimeiset viisi vuotta. Epäonnisesta jahtiturmasta elossa selviytynyt ja mysteerisellä saarella itsensä koulinut nuorukainen ei ole kuitenkaan sama playboy kuin lähtiessä. Edesmenneen isänsä synkän salaisuuden kuullut ja tämän viimeistä toivetta noudattaen Oliver ryhtyy viettämään kaksoiselämää, jossa hän rankaisee salaperäisessä listassa olevia henkilöitä omankädenoikeutta harjoittavana sankarina.

Mort Weisingerin ja George Pappin luoma Vihreä Nuoli saapuu ruudulle viimeaikaista supersankaritrendiä noudattaen hahmon syntytarinana. Greg Berlantin, Marc Guggenheimin ja Andrew Kreisbergin luotsaama Arrow levittää kerrontansa kahdelle tasolle, joista ajallisesti merkittävämmän siivun nappaa nykypäivän Starlingiin sijoittuva osuus. Tuhlaajapojan paluun kautta luovitaan yhtäältä sarjan toiminnallista kuin sen seesteisempääkin puolta, joskin pääpaino kallistuu selvästi saippuaoopperamaisen perhedraaman puolelle.

Valitettavasti Arrow’n dramaturgia näyttää ja tuntuu liki identtiseltä Kauniiden ja rohkeiden vastaavan kanssa. Kolmiodraamat, synkät salaisuudet ja puolelta toiselle vaihtuvat liittolaissuhteet ovat arkea myös Starlingin porhopiireissä, eivätkä paikoin kovin puisevat näyttelijäsuoritukset ja tuimat katseet kameran edessä juuri helpota asiaa. Vakavampaa kerrontaa etsiville Arrow tuottaakin pettymyksen; sarja on selkeästi – ja osin hieman ymmärrettävästi – suunnattu hieman nuoremmalle ikäpolvelle.

Sarjakuvan ystäville tarjotaan tosin riittävästi täkyjä pitääkseen mielenkiinnon yllä. Lehtien sivuilta tuttuja kasvoja tuodaan sopivasti näytille, ja kustantamon katalogin tuntien sopivia sankareita ja roistoja on tarjolle hamaan tulevaisuuteen saakka. Tekijät ymmärtävät onneksi esitellä uusia hahmoja perin säästeliäästi, ettei sarja tukehdu ylitarjontaan heti kättelyssä.

Osansa mielenkiinnosta herättää myös kerronnallisen tason toinen puoli, jossa takautumien avulla tarkastellaan Oliver Queenin koettelemuksia mysteerisellä saarella. Nössöpojan kouliintuminen sankariksi edustaa omalta osaltaan Arrow’n mielekkäämpää antia, vaikka nykysarjaoppien mukaisesti tätä nannaa tarjoillaan perin kitsaasti vain muutamien minuuttien verran per jakso. Saaritakaumat heijastelevat temaattisesti useimmiten nykypäivän tapahtumia. Samaa kerronnallista niukkuutta käytetään myös ensimmäiselle kaudelle kirjoitetun suuren kuvion kanssa, mutta onneksi tahtia kiristetään hieman loppua kohden.

Saippuaoopperamaisuudestaan huolimatta Arrow on yllättävän toiminnallinen sarja. Näyttäviä kahakoita ja parkour-liikehdintää tarjoavat kokonaisuudet tarjoavat poikkeuksellisen onnistuneita rähinöitä, joissa tasapainottelevat tyylitellyt koreografiat ja suhteellisen toimiva kameratyö. Toiminta on kaukana realistisesta, mutta sarjakuvataustat tuntien jälki on vakuuttavaa ja silmiä miellyttävää. Jälkimmäistä karkkia tarjoavat myös paidatta viihtyvät päähenkilöt, Stephen Amell ja David Ramsey, joiden hikisiä ruhoja tekijät tuntuvat kuvaavan mielellään, mikä osaltaan vain vahvistaa uskomusta sarjan hieman nuoremmasta kohderyhmästä.

Arrow on sarjakuvafanin näkökulmasta hieman ristiriitainen tuote. Alkuperäistuotosten siirto ruudulle on perin onnistunut toiminnan ja hahmojen osalta, mutta liialla saippualla vetistetty kerronta saa katsojan lähinnä pudistelemaan päätään. Sarjalla on silti potentiaalia, mutta nähtäväksi jää ennätetäänkö sitä lunastaa.