ARVOSANA
MEDIA
Pelielokuvien kirjavaan vaan laadullisesti kovin aneemiseksi jääneeseen joukkoon saapuu uusimpana yrittäjänä Justin Kurzelin ohjaustyö Assassin’s Creed. Ranskalaisen Ubisoftin samannimiseen pelisarjaan perustuva teos tuo valkokankaalle tutut assassiinit, temppeliritarit ja näiden ikiaikaisen sodan huomattavasti tiiviimmässä formaatissa. Positiivisesti lopputulos on pelielokuvien parempaa puoliskoa. Harmillisesti rima ei ole alkujaankaan järin korkealla.
Assassin’s Creed luo elokuvaversioonsa uuden, peleistä erillään olevan rinnakkaisulottuvuuden. Juoni lainaa kuitenkin sarjan ensimmäisestä osasta tutut kuviot hieman muunneltuina. Kuolemaantuomittu Callum Lynch (Michael Fassbender) herää tuomionsa jälkeen hengissä Abstergon tiloista ja kytketään Animus-laitteeseen, joka päästää käyttäjät elämään näiden geeneihin koodattujen esi-isien muistot uudelleen. Salamyhkäisen yhtiön näennäisenä tarkoituksena on etsiä Lynchin muistoista mystisen Eedenin omenan kätköpaikka, jotta ihmisten luontainen väkivaltaisuus saataisiin hävitettyä kokonaan.
Juonikuvio on suoraan sanoen hupaisa, joskin esikuvaansa silti hieman yllättäen hitusen järkevämpi. Toki konglomeraatin vakavan vilpitön tavoite kitkeä väkivaltaisuus ihmisistä on jo ajatuksena naurettava, mutta kun verrataan alkuperäisen pelin muinaiseen jumalrotuun, on maanläheisempi viitekehys hivenen uskottavampi. Tekijät tosin kumartavat myös lähdemateriaalin lennokkuuden suuntaan selitellessään epämääräisesti MacGuffinin olemusta.
Juonesta paistaa silti ikävästi läpi pelikerronnan yleiset köykäisyydet, joita interaktiivisessa viihteessä voidaan peitellä varsinaisilla peliosuuksilla. Passiivisena katsojana samat lainalaisuudet eivät kestä juuri kritiikkiä, ja kivuttomimman kokemuksen elokuvasta saakin, kun juonen jättää suosiolla noteeraamatta. Toki tällöin Assassin’s Creed supistuu käytännössä puhtaaksi fanipalveluksi.
Harmillisesti elokuva kuitenkin puukottaa itseään selkään täsmälleen samalla tavalla kuin esikuvanaan toiminut pelisarja. Harvoin nähtyyn ajanjaksoon, tässä tapauksessa 1400-luvun lopun Espanjaan, sijoittuvan toimintaelokuvan sijaan kerronta liikkuu kahdella aikajanalla painottuen pääpainoisesti nykyaikaan – eli siihen kaikkein kuluneimpaan miljööseen. Espanjan vähän käsitelty inkvisitio jää lähinnä etäiseksi kulissiksi toiminnalle, joka täyttää elokuvan koko 1400-luvulle sijoittuvan puolituntisen. Assassiinien tai temppeliritarien historiaan ei kosketa, ja oikeastaan kaiken taustalla toimiva ikiaikainen sotakin mainitaan käytännössä vain yhdessä sivulauseessa.
Taustoitusta ei kuitenkaan saada edes nykyajasta, jossa käsikirjoittajien ratkaisuna on luotu outo välitila. Toisaalta elokuva esittelee sodan molempien puolien merkkihenkilöitä, mutta sitten heille ei anneta elokuvan kannalta mitään funktiota. Michael Kenneth Williamsin, Jeremy Ironsin, Marion Cotillardin ja Brendan Gleesonin kaltaiset tulkit vain näyttävät kasvonsa, vaan eivät juuri vie maailmaa mihinkään suuntaan. Sen sijaan Fassbenderiä seurataan suorastaan tuskallisen pitkään, kun tämä haluaa ruokaa tai sekoaa lauluremakkaan. Kerrontaan jää kaipaamaan ainakin puolen tunnin edestä lisää osapuolet taustoittavaa materiaalia, sillä nyt ne ovat puhtaasti pelit pelanneiden fanien hallussa. Loppu tosin viittaa vahvasti elokuvan olleen vain alkua suuremmalle kokonaisuudelle.
Vaikka juoni ja maailma jäävät kauttaaltaan ikävän taka-alalle, onnistuu Assassin’s Creedin rytmitys tilkitsemään rakenteen silti yllättävän viihdyttävään muotoon. Tunnelmaan auttaa myös pelisarjan tunteminen, sillä esimerkiksi ensimmäinen geneettinen syöksy nykypäivästä menneisyyteen on toteutettu elokuvallisesti varsin säväyttäväksi kokemukseksi. Eikä kotkaakaan ole unohdettu. Toimintakohtaukset pitävät niin ikään pintansa yhdistämällä pelisarjasta tuttua parkouria kineettiseen lähitaisteluun, mitä tehostetaan eksoottisella miljööllä – pääasiallisesti koreografiset turpakäräjöinnit on sijoitettu lähes kokonaisuudessaan osaksi 1400-luvun estetiikkaa. Mielellään niitä olisi tosin vastaanottanut muutaman minuutin edestä lisää ja vähän korkeammalla ikärajalla varustettuna.
Assassin’s Creed on pelielokuvan parempaa puoliskoa, mutta se ei toisaalta ole vielä kovin suuri kehu. Alkuperäisteosten ystävät saavat uusimmasta Hollywood-tuotoksesta tavan tallaajaa enemmän irti, mutta omista taustoistaan huolimatta kokemus jää silti kovin ontoksi, potentiaalinsa pahasti missaavaksi ja tahattoman surkuhupaisaksi. Siitäkin huolimatta se onnistuu silti viihdyttämään alusta loppuun saakka.