ARVOSANA
MEDIA
James Cameronin vuonna 2009 ohjaama Avatar on edelleen maailman tuottoisin elokuva, mutta siitä huolimatta sen kulttuurillinen jalanjälki on jäänyt yllättävän pieneksi. Elokuva ei koskaan noussut Star Warsin tai Marvelin kaltaiseksi puheenaiheeksi. Aivan kuin kyseessä olisi ollut hetkellinen massiivinen ihme, joka unohtui katsojilta jo heti seuraavana päivänä.
Tapaus ei ole suinkaan estänyt Cameronia, joka on suunnitellut kunnianhimoisia ideoitaan elokuvan jatkolle. Jatko-osat julkistettiin lähes välittömästi alkuperäisen Avatarin jälkeen, ja niiden oli määrä ilmestyä jo vuonna 2015. Sitten tuotannot myöhästyivät ja myöhästyivät, kun tarvittavaa teknologiaa ei oltu vielä keksittykään ja pandemia iski. Nyt, 13 vuotta alkuperäisteoksen jälkeen, Avatar: The Way of Water saapuu viimein valkokankaalle.
Vaan onko sille enää kysyntää?
Cameronin tuntien vastaus on todennäköisesti kyllä – kulttuurisesta perimästä viis. Kyseessä on jälleen aivan järkyttävän kallis tuotanto, jonka markkinoinnissa on hehkutettu täysin uutta teknologiaa, jolla elokuva pystyttiin kuvaamaan. Visuaalisesti Avatar: The Way of Water onkin suorastaan huikean spektaakkelimainen elämys. Täynnä Weta FX:n huikeita efektejä, jotka loihtivat ohjaajan vision muukalaisplaneetta Pandorasta näyttävästi valkokankaalle. Sen taustalla jylläävät teknologiset innovaatiot suorastaan tuntee toimintaa katsoessa.
Mutta juuri sen enempää elokuvalla ei sitten olekaan tarjota.
Avatar: The Way of Water on selkeästi ohjaajan sydänprojekti, johon hän on valuttanut ison osan elämästään. Pandoran maailma sen lukuisine otuksineen on täysin Cameronin käsialaa, eikä hän ole malttanut päästää lapsukaisistaan mistään hinnasta irti. Reilu kolmituntinen eepos tuntuu alusta lähtien yhdeltä valtavalta maailman esittelyltä, kuin fiktiiviseltä dokumenttielokuvalta, jossa Pandoraa, sen kasvustoa ja eläimiä esitellään katsojalle viipyilemättä. Harvalla kohtauksista on mitään tekemistä tarinallisuuden kanssa; Cameron vain haluaa näyttää, mitä hän on luonut.
Ja sen näkeminen on eittämättä vakuuttavaa. Pandoran maailma on huikean kirjava, värikäs ja elävä. Pandoraan rakastuneet fanit ovatkin jatko-osassa kuin kotonaan ja saavat lisää juuri sitä, mitä he ovat kaivanneetkin. Toki uutuudenviehätys on kadonnut matkalla, sillä Pandora saattoi olla vielä vuonna 2009 uutta ja ihmeellistä. Reilu vuosikymmen myöhemmin vastaavia on nähty jo tusinoittain niin valkokankaalla kuin peleissä. Se ei suinkaan heikennä kokemusta, mutta elämys ei ole aivan samaa tasoa kuin aiemmin. Tietokoneteknologia on kehittynyt roimasti kuluneen 13 vuoden aikana, joten visuaaliset ja rikkaat spektaakkelit ovat nykyään arkea jopa amatöörien käsissä.
Kerronnallisesti ja temaattisesti Cameron jatkaa alkuperäisteoksen jalanjäljissä, välillä jopa toisintaen ensimmäisen osan tapahtumia. Pandoraa kansoittavat sinertävät na’vit, jotka ajautuivat jo ensimmäisessä osassa vihamielisten ihmisten kohteiksi, sillä planeetalla on näille arvokkaita mineraaleja. Sama jatkuu myös The Way of Waterissa, joskin joitain vuosia myöhemmin. Jake Sully (Sam Worthington) on jatkanut elämäänsä na’vien keskuudessa, perustanut perheen ja alkanut nauttia uudesta rauhaisasta elosta, kunnes ”taivaskansa” palaa takaisin entistä valmistautuneempana planeetalle. Syttyy sota – tietenkin.
Viipyilevä kerronta ei kuitenkaan kiirehdi, vaan maailmaa ja sen uusia nurkkia esitellään rauhassa. Nimensä mukaisesti jatko-osassa keskitytään vedenalaiseen maailmaan, johon Sully perheineen tutustuu uuden merikansan riveissä. Vesielo poikkeaa metsäelosta, mikä tietää uusille tavoille oppimista. Aivan kuten alkuperäisessä elokuvassa. Samalla kohdataan vastarintaa, uusia ihastuksia ja teini-iän kapinaa. Cameron heittää ruudulle yhdessä Rick Jaffan ja Amanda Silverin kanssa kuluneita konsepteja, joita kuljetetaan valmiiksi pureskeltuina taustalla.
Tarinankertojana ohjaaja on menettänyt särmänsä, tai sitten rakastunut maailmaansa niin pahasti, ettei ole jaksanut enää välittää tarinasta. Kummin vain, Avatar: The Way of Wateria ei kannata lähestyä ensisijaisesti perinteisenä elokuvana. Se on ensimmäisen osan lailla niin tylsä ja geneerinen, että se katoaa mielestä lähes välittömästi. Toki mukana on runsaasti toimintaa, draamaa ja jännitystä, mutta niin hahmot kuin näiden suoltama dialogi ovat unohdettavia. Laajemman elokuvasarjan toisena osana se jää myös auttamattomasti vajaaksi pohjustaen tulevaa.
Vaan on elokuvalla silti hetkensä. Tematiikan osalta Cameron jatkaa luonnonsuojelun ja riistokapitalismin parissa. Ruudulle tuotava raaka kuvasto peilaa armottomasti ihmisten kyltymätöntä ahneutta muiden kustannuksella. Yksi The Way of Waterin raadollisimmista hetkistä on pitkä valaanpyyntikohtaus, jossa Pandoralle luonnollista otusta jahdataan siitä saatavan suunnattoman arvokkaan resurssin vuoksi. Kuvasto on kuin miltei oikeaa uutiskuvaa, ja se kouraisee syvältä.
Jos samaa tunnetta olisi saatu tuotua myös koko muuhun elokuvaan, Avatar: The Way of Water voisi olla myös elokuvallisesti nautinnollinen kokemus. Näin ei kuitenkaan ole. Myös yksi ainoa kohtaus reilun kolmen tunnin sisällä ei tee siitä myöskään sanomaltaan toimivaa elokuvaa. Avatar on ainoastaan esimerkillinen teknologinen taidonnäyte ja siltä osin huikea elämys. Aivan kuten alkuperäinen teos.
Ja kenties se riittää vielä nykypäivänäkin.