ARVOSANA
MEDIA
J. K. Rowlingin luoma Harry Potter -kirjasarja kasvatti kokonaisen sukupolven – ja muutaman sen päälle – edestä Tylypahkaan haikailevia velhoja, jotka hyppäsivät Harryn ja kumppaneiden matkaan vuonna 1997 julkaistussa Harry Potter ja viisasten kivessä. Lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin taikapölyn jo kenties karistua harteilta nuo samaiset noidanalut ennättivät tottua tylsään todellisuuteen ennen kuin Rowling kutsui nämä takaisin.
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat käynnisti kirjailijan tutussa velhomaailmassa kokonaan uuden luvun, joka on jatkunut jo kolmanteen osaansa asti. Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet jatkaa aiempien elokuvien jäljissä keskittyen Pottereita edeltäneeseen aikaan. Päähenkilönä toimii edelleen – ainakin näennäisesti – taikaeläintieteilijä Newt Scamander (Eddie Redmayne), joka sekaantui jo edellisissä osissa velhomaailman valtataisteluun ilkeän Gellert Grindelwaldin (Mads Mikkelsen) havitellessa johtajuutta ja jästien, eli meidän kuolevaisten, sukupuuttoa. Dumbledoren salaisuudet toimii tämän tarinakaaren eräänlaisena kulminaationa.
Vaan kuten elokuvan nimestä voi päätellä, ei Scamander ole enää tarinansa todellinen tähti. Alkuperäisessä Ihmeotuksessa yhdessä maagisten otusten kanssa katsojat vietellyt velho jäi jo Grindelwaldin rikoksissa hieman sivurooliin, kun alkuperäisestä Harry Potterista tuttu Dumbledore (Jude Law) ja Grindelwald (tuolloin vielä Johnny Depp) nousivat isompaan rooliin. Kaksikko on myös kolmannen osan keskiössä, kun Dumbledoren (oikeastaan kovin vaatimattomaksi jäävää) salaisuutta raotellaan velhomaailman kulisseissa. Vaan lopulta edes Dumbledore ja Grindelwaldkaan eivät saa elokuvassa liiaksi huomiota.
Kaikkien kolmen elokuvan käsikirjoituksesta vastannut Rowling tuntuu olevan hukassa aavistuksen ohuemman formaatin parissa, mikä näkyy niin suurempien tarinalinjojen kuin yksittäisten hahmokaarien kohdalla. Erinomaisen ensimmäisen osan jälkeen seuraavat elokuvat ovat lähes järjestään unohtaneet ainakin osan aiemmista tapahtumista ja heittänyt näennäisesti tärkeitä hahmoja joko tyystin pihalle tai vähintään vilttiketjuun. Dumbledoren salaisuuksissa tunne on osaltaan jopa entistä suurempi, kun Grindelwaldin rikosten välienselvittelyt tuntuvat kirjailijalta unohtuneen sitä lopun viimeistä paljastusta lukuun ottamatta tyystin. Elokuvien väliltä uupuu jatkuvuuden tunne.
Tämä näkyy ennen kaikkea hahmoissa, joista kaikki tuntuvat esittävän omaa sivuroolia jonkun toisen tarinassa. Silti elokuvasta uupuu varsinainen päähenkilö. Vaikka edeltävän osan täydellisestä irrallisuudesta on onnistuttu pääsemään edes vähän koherentimpaan rakenteeseen, tuntuu elokuva edelleen useiden erillisten sivuraiteiden sumalta. Varsinkin Scamander tuntuu jo alkujaan huonolta valinnalta isomman tarinakaaren kannattelijaksi, sillä naiivi velho tahtoisi vain etsiä ihmeotuksiaan, eikä osallistua velhomaailman politikointiin. Toki hahmon osuudet ovat edelleen Ihmeotusten parasta ja taianomaisinta antia, mutta ne ovat ensimmäisen osan jälkeen tuntuneet kovin irralliselta laajemman kuvion noustessa pääosaan.
Ja valitettavasti juuri taikuutta elokuvassa jää eniten kaipaamaan.
Dumbledoren salaisuudet innostuu vähän liian paljon ruotimaan velhomaailman politiikkaa, mikä tehdään sitten taikojen ja visuaalisten efektien kustannuksella. Hahmot juoksevat milloin minkäkin epäilyn perässä punoen samalla suurta kaikille tuntematonta suunnitelmaa Grindelwaldin kukistamiseksi. Toisaalla Credence (Ezra Miller) kamppailee oman paljastuksen kanssa, ja Jacob (Dan Fogler) haikailee menettämänsä rakkaansa perään. Alkuperäisessä isossa roolissa ollut Tina Goldstein (Katherine Waterston) on puolestaan heitetty edellisen elokuvan lailla unholaan kirjoittamatta hahmoa silti kokonaan pois.
Useista langoista huolimatta kokonaisuus jää silti hivenen tylsäksi, sillä ne ovat keskenään niin irrallisia. Alkuperäisissä Harry Pottereissa ja vielä alkuperäisessä Ihmeotuksessa sykkinyt sydän tuntuu pysähtyneen, tai ainakin hidastuneen.
Visuaalisesti Dumbledoren salaisuudet on silti hulppeaa katsottavaa. Vaikka taikuuksien vähyys näkyy jossain määrin valkokankaalla efektien vähyydessä, on niin velhojen kuin jästien maailma toteutettu edeltäjien lailla pieteetillä. Mielikuvitukselliset otukset nousevat edelleen helposti leffan kohokohdiksi.
Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet jatkaa visuaalisesti kuvitteellisen mutta kerronnallisesti tylsän seikkailun parissa. Elokuvan lukuisat hahmot ja taikuus itsessään jäävät velhomaailman politikoinnin jalkoihin, eikä lukuisista hahmoista huolimatta kukaan tunnu olevan tarinan todellinen päähenkilö. Kokemus jää siten irtonaisten minitarinoiden kavalkadiksi, jossa on hetkensä.