Batman: The Killing Joke

DC Comicsin tunnetuimpiin pariskuntiin lukeutuvat Batman ja Jokeri pääsevät jälleen kerran riitelemään ikuisuuskysymyksistä televisiossa, kun yön ritarin tarinoiden parhaimmistoon lukeutuva The Killing Joke sovitetaan piirretyksi. Alan Mooren ja Brian Bollandin vuonna 1988 julkaistu ikoninen yksittäistarina tuodaankin Batman: The Killing Jokessa tarinallisesti melko uskolliseen muottiin, joten kohuilta ei voi välttyä tälläkään kertaa.

Vuonna 1940 ensimmäisen kerran sarjakuvien sivuilla nähty Jokeri toimii The Killing Joken tarinallisena keskushahmona. Mooren tyylille ominaisesti alkuperäisteos sukeltaa superroiston sielunelämään aiempaa syvemmälle ja valjastaa hahmon sittemmin viralliseksi pidetyssä syntytarinassaan arkkivihollisensa Batmanin sairaalloisen vääristyneeksi peilikuvaksi. Kahdella aikatasolla kulkeva kerronta kuvastaakin yhtäältä Jokeria ennen tämän hulluuden syleilyyn johtanutta onnettomuuksien sarjaa epäonnisena koomikkona, että sen jälkeen mielipuolisen suunnitelman orkestroijana, jossa hän haluaa todistaa yhden huonon päivän voivan ajaa kenen tahansa tunnollisen ihmisen elämän pois raiteilta.

Käsikirjoittaja Brian Azzarellon ja ohjaaja Sam Liun elokuvasovitus lisää yhtälöön tosin myös kolmannen sivujuonteen, joka toimii emotarinan pohjustuksena. Täysin originellissa johdannossa etualalle nousee Batgirl, jonka kohtalo alkuperäisteoksessa vastaa käytännössä kokonaan kirjaan kohdistuneista kohuista. Prologin tarkoituksena onkin selkeästi luoda hahmoon läheisempi suhde niin katsojan kuin Batmaninkin osalta, jolloin The Killing Joken kauhuudet tuntuisivat entistä vastenmielisemmiltä ja persoonallisemmilta.

Tavoitteessa sinänsä kyllä onnistutaan, mutta valitettavasti puolituntinen alkutaival on muutoin käsikirjoitukseltaan ala-arvoista ja tematiikaltaan täysin toista ääripäätä edustavaa perusaamupiirrettyä. Se ei myöskään liity kuin hahmonesittelyn osalta millään tavalla itse loppunäytäntöön. Puolitoistatuntisena kokonaisuutensa se nappaa valtaosan elokuvan kestosta, jolloin varsinainen emotarina joudutaan tiivistämään suppeaan tunnin pakettiin. Toki alkuperäisteos on sivumäärältään lyhyt, mutta sarjakuvien sivuilla piinaavan pitkiltä tuntuvat kohtaukset eivät aina välity sellaisinaan elokuvaformaattiin. Ja tämä näkyy etenkin The Killing Joken lopun huvipuistopainajaisessa, joka tuntuu päättyvän ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan.

Kerronnallinen hätäisyys nakertaa eritoten elokuvan tunnelmaa, joka ei yllä emotionaalisessa latauksessaan lähellekään alkuperäissarjakuvan tasoa. Alun puolituntisen olisikin mieluusti nähnyt ylimääräisinä minuutteina niin Jokerin menneisyydessä hahmon traagisuutta vahvistaen kuin Jokerin ja Batmanin psyykeen samankaltaisuuteen yhä syvemmälle sukeltaen. Myös Jokerin yritys ajaa komisario Gordon hulluksi tämän tyttärensä sadistisen kidutuksen kautta jää elokuvasovituksessa paljon odotettua vaisummaksi, sillä Gordonin kokemus ei lyhyydessään ennätä tavoittamaan tarvittavia emotionaalisia tunnetasoja. Toki aihepiiri itsessään on jo niin tulenarka, että sen pitkitetty käsittely saattaisi aiheuttaa helposti enemmän hallaa kuin hyötyä, kuten Moore jo alkuperäisteoksellaan osoitti.

Alkuperäisen The Killing Joken varjo lankeaa myös elokuvan visuaalisen ilmeen ylle. Kiitellyn ja arvostetun Brian Bollandin kädenjälki sarjakuvien sivuilla on lähes inhorealistisen kouriintuntuvaa ja detaljikasta, mikä saa tarinan kauheat tapahtumat näyttäytymään vain entistä ahdistavimmilta. Liu nojaa tuotannossaan sen sijaan lähemmäksi aiempien DC-piirrettyjen lähes lapsenomaiseen ilmeeseen, jonka räikeä kontrasti varsinaisen kerronnan synkkyyteen on paitsi tahditon, se myös vesittää elokuvan lukuisat temaattiset kohokohdat. Onneksi äänirooleihin on kuitenkin saatu pitkän linjan Batman-veteraanit Kevin Conroysta ja Mark Hamillista lähtien, joten dialogi kuullaan parhaiden mahdollisten tulkkien saattelemana.

Batman: The Killing Joke tuo viimein elokuvaksi asti Alan Mooren sekä Brian Bollandin palkitun, kehutun ja kohutun tarinan, joskin siirtymä uuteen formaattiin ei ole aivan täysin virheetön. Ikonisen sarjakuvan vakuuttavuudesta jäädään lopulta melko kauaksi, mutta kokonaisuus on alun turhasta puolituntisesta huolimatta silti varsin onnistunut Batman-sovitus yhden sarjakuvahistorian ikonisimman pahiksen synnystä.