Kätyrit

Itse ilkimyksessä ensimmäisen kerran debytoineet keltaiset kätyrit ovat saaneet Madagascarin digipingviinien lailla täysin oman aseman. Hölmöt mutta auttamattoman viattomat pikkuotukset saavat mustavalkoisten seuralaistensa jalanjälkiä seuraten ihka oman elokuvan, Kätyrit, joka johdattelee tunarit historian halki aikakauden pahinta pomoa etsien.

Kätyrit toimiikin virallisena esiosana alkuperäisteoksille kuvatessaan keltaisten toheloiden evoluution merestä maalle ja ennen pitkään 1960-luvun Jenkkeihin, jossa he tarttuvat aikakauden suurpahiksen, Scarlett Overkillin (Sandra Bullock), riesaksi. Uuden pomonsa käskyttämänä kätyrikolmikko käynnistää tyhmänrohkean suunnitelman ryöstää Englannin kuningattaren kruunun, mutta hommat eivät hoidu tuttuun tapaan aivan odotetusti.

Brian Lynchin käsikirjoitus jää valitettavan kauaksi alkuperäisteoksen virkistävästä tuoreudesta ja genreen tuodusta uudenlaisesta näkökulmasta. Emoteostensa taustalla häseltäneet kätyrit heitetään näiden omassa elokuvassa lähinnä väsyneistä vitseistä toiseen ilman sen kummempaa ajatusta kohtausten taustalla. Kohellushuumori saattaisi riittää itsessään, jos kohellukseen olisi saatu lisättyä edes himpun verran sitä huumoria. Ja kun kätyreitä ei syvennetä sen enempää, heidän motiiveihin pureuduta tai taustoja valaista – prologia lukuun ottamatta – jää elokuva pelkästään näiden toilailujen varaan.

Elokuva kulkeekin alusta loppuun saakka miltei masentavan mielikuvituksettomilla raiteilla, joiden kohokohdat ovat jo miljoonaan kertaan toteutettuja ja omaperäisyydestä riisuttuja yrityksiä komiikkaan. Kätyreissä ei ole juuri yhtään kohtausta, jossa ei yritettäisi edes jollain tapaan naurattaa katsojaa, mutta siansaksaa mongertavien otusten toilailut eivät yksinkertaisesti saa nostettua edes hymynkaretta naamalle. Jopa herkullinen 1960-luku jätetään täysin hyödyntämättä muutamaa vaivalloisen ilmeistä popkulttuuriviitettä lukuun ottamatta, ja brittiläistä elämäntapaa pilkataan niinkin tuoreiden viritelmien kuin teenhimon ja kuningattaren kaartin avulla.

Valitettavasti nykyteknologian huiman kehityksen myötä Kätyrit ei tarjoa katsojalle edes mitään kovin erikoista tiirailtavaa. Teos on toki huikeannäköinen, kuten viimeaikaisten animaatioelokuvien kuuluukin olla, mutta se on visuaalisesti kovin tavanomainen. Kekseliäät aseet loistavat poissaoloaan, eikä toiminta- tai ryöstökohtauksissa ole kerronnallisesti minkäänlaista tarttuvaa jippoa, joka nostaisi ne muista genreteoksista eroon. Kätyrit jää siis myös ulkoisesti kovin nähdyksi kokemukseksi.

Kätyrit tuo Itse ilkimyksestä tutut keltaiset pikkuotukset ihka omaan elokuvaan, mutta harmillisesti puolitoistatuntisessa kohelluksessa ei ole jälkeäkään omaperäisyydestä tai hauskuudesta.