Itse ilkimys 2

Vuonna 2010 ilmestynyt Itse ilkimys käänsi perinteiset lähtökohdat päälaelleen seuratessaan puhtoisen sankarin sijaan mestarivoroa, jonka rikollisarkea saapui hämmentämään kolme pientä orpotyttöä hulvattomin tuloksin. Pierre Coffin ja Chris Renaud jatkavat samasta asetelmasta elokuvan jatko-osassa, jossa ilkeily jää vähemmälle ja hassuttelu nousee entistä suurempaan osaan. 

Gru (Steve Carell), tämän kolme pientä adoptiotytärtä ja toista sataa keltaista kätyriä ovat jättäneet entisen elämän taaksensa ja ryhtyneet valmistamaan hilloa. Entisen mestarivoron apuja kuitenkin kaivataan, kun tuntematon uhka on saanut haltuunsa vaarallisen substanssin, ja Gru on ainoa, joka tietää, kuinka rikolliset ajattelevat. Siinä sivussa perheen pienokaiset kaipaavat perheeseen äidin mallia, jota näyttää olevan riittämiin yli-innokkaassa agentti Lucyssa (Kristen Wiig).

Itse ilkimys 2:ssa kelkka on kääntynyt lopullisesti takaisin perinteisen kerronnan pariin. Ensimmäisessä osassa hurmannut kontrasti superroiston ja ylisöpöjen tyttöjen välillä toi tarinaan hurmaavaa tuoreutta, jota jatko-osassa jää suuresti kaipaamaan. Pirullisen koomisten suunnitelmien ja epätavallisen lastenhoidon sijaan elokuva luottaa tällä erää ylenpalttiseen ja irtonaiseen höpsöilyyn. Perheen ja rakastumisen teema pyörivät kyllä taustalla mutta ainoastaan johdantona seuraavaan vauhdikkaaseen kommellukseen.

Siinä missä ensimmäinen osa keskittyi päähenkilön ja hänen elämäänsä yllättäen tupsahtaneiden lapsosten dynamiikkaan, sysätään Itse ilkimys 2:ssa kerronta lähes yksinomaan lapsellisten kätyreiden varaan. Monella tapaa Ken Daurion ja Cinco Paulin käsikirjoitus tuntuukin vain prologilta ensi vuonna ilmestyvään Minions-elokuvaan, sillä varsinaiset ihmishahmot jäävät pelkiksi sivujuonteiksi pikkuilkimysten keskinäisten kujeilujen rinnalla. Tarinallisen epätasapainon vuoksi touhu tuntuu paikoin kovin väkinäiseltä, ja näin aikuisnäkökulmasta tiirailtuna elokuvan olisi suonut keskittyvän suosiolla nimikkohahmoonsa. Kätyrit saavat kyllä omat leffansa Madagaskarin pingviinien tapaan suoraan videolevitykseen.

Huumori onkin suunnattu nimenomaan lapsille ja lapsenmielisille, mikä näkyy nimenomaan kätyreiden suuremmassa roolissa. Tunnelman kannalta isoin ongelma on kuitenkin hahmojen luonnollisessa kasvussa edellisosaan verrattuna, mistä käsikirjoittajat eivät saa revittyä ainesta koko puolitoistatuntiseen. Olisihan se perin tyhmää – puhumattakaan vastoin hahmokaaria – kierrättää samaa kaavaa toistamiseen, mutta jos vaihtoehdoksi jää nykyisen lattea kokonaisuus, niin näkisin luontoystävällisyyden pienempänä pahana.

Itse ilkimys 2 unohtaa kaiken sen, mikä teki ensimmäisestä osasta niin virkistävän erilaisen. Hullunkurisesta asetelmasta ilkeän voron ja suloisten lapsien välillä ei ole jäljellä enää kuin hahmot, mikä tekee Itse ilkimys 2:sta vain yhden animaatioelokuvan muiden joukossa.