MEDIA
Arvostetun japanilaisohjaaja Kinji Fukasakun viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Battle Royale on vakuuttava kannanotto ohjaajan oman kulttuurin raakoihin yhteiskuntavaatimuksiin. Koushun Takamin kiisteltyyn romaaniin perustuva elokuva sijoittuu vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, jossa lisääntynyt nuorisorikollisuus on ajanut hallituksen hyväksymään radikaaleja lakisäädöksiä. Eräs asetuksista kulkee nimellä Battle Royale, jonka seurauksena vuosittain yksi luokallinen nuoria huumataan ja kuljetetaan saarelle osallisiksi tappavaa peliä, jossa vain viimeinen eloonjäänyt selviää hengissä.
Vuonna 2000 ilmestynyt Battle Royale onnistuu edelleen riipimään ihon alle, vaikka elokuvan temaattiset tasot ovat vahvasti japanilaiset. Länsimaalaiselle katsojalle Takamin mykistävä visio saattaa jäädä kulttuurillisista syistä hieman etäiseksi, mutta Fukasakun mestarilliset säikeet varmistavat sen, että edes tunnelman ahdistavuus on universaalia. Lähdeteoksen ja sen filmatisoinnin onkin usein ymmärretty kritisoivan japanilaisen yhteiskunnan äkkijyrkkää muutosta nuorten loppuvien opintojen ja suorastaan murhaavaan työelämän välillä. Toisaalta sen on nähty peilaavan myös yleisesti 1900-luvun Japanin poliittista ilmapiiriä.
Temaattiset tasot eivät onnekseen ole elokuvan ainoa voima, vaan kerronnallinen vahvuus säilyy alkuperäislähteen pohjalta tehdyssä Kenta Fukasakun käsikirjoituksessa sekä Kinji Fukasakun tarkoin harkitussa ohjaustyössä. Yhteiskunnallista kannanottoa suurempaan asemaan nousevat luokan oppilaiden väliset suhteet. Battle Royale on monin paikoin hyvin perijapanilainen kouludraama, jossa keskinäisten vihamielisyyksien, eriarvoisuuksien ja salarakkauksien setvimiseksi on annettu eväiksi vain aseet ja lupa tappaa. Käsikirjoitus luokin eriskummallisista lähtökohdista mitä herkullisimpia ja sysimustan huumorin siivittämiä asetelmia, mitkä pehmentävät elokuvan muutoin lohdutonta maailmankuvaa.
Fukasakut hyödyntävät opiskelijanäkökulmaa myös tarkastellessaan väkivaltaa itsessään. Viattomana alkavan kouluretken käännyttyä yhä helvetillisempään suuntaan, muuttuvat myös opiskelijoiden omat näkemykset paitsi pelin myös heidän omasta luonteesta. Osa muuttuu välittömästi häikäilemättömiksi tappajiksi, toiset piiloutuvat tai ryhtyvät taistelemaan varsinaista auktoriteettia, vanhempia, vastaan ja osa kieltäytyy osallistumasta tai surmaavat itsensä. Peliin vapaaehtoisesti osallistunut siirto-oppilas kuvastaa sen sijaan ihmismielen synkempiä puolia: väkivalta ja hävitys on joillekin puhtaasti luontainen piirre. Väkivallan glorifiointi ja ensiaskel nykypäivän tositelevisiovillityksen luomiin uhkakuviin tuodaan puolestaan heti elokuvan alkajaiseksi, kun pelin säännöt esitetään lapsille kuin tavallisessa television viihdeohjelmassa. Nuortenkirjailija Suzanne Collins jalostaa ajatusta eteenpäin kirja- ja elokuvasarjallaan Nälkäpeli.
Battle Royalen esittämä synkkä visio muuttuu isä- ja poika-Fukasakujen käsissä veriseksi mutta taidokkaaksi näytelmäksi, joka yhdistää erinomaisesti brutaalin väkivaltaviihteen kepeään kouludraamaan. Puhuttelevan mutta samaan aikaan humoristisen teoksen kruunaa liuta onnistuneita roolisuorituksia, joista Takeshi Kitanon kylmäävä roolisuoritus peliä pyörittävänä opettajana syöpyy eritoten mieleen.
TEKNISET TIEDOT
Teräväpiirtosiirto tuo sopivasti lisäväriä ja tarkkuutta kuvaan, mutta siitä huolimatta terävyys jää aavistuksen pehmeäksi ja mustan tasot kärsivät paikoin staattisuudesta. Monet teknisen puolen heikkoudet johtuvat ennen kaikkea heikohkosta lähdemateriaalista, mille ylimääräiset bititkään eivät voi tehdä ihmeitä. Siihen nähden julkaisun yleisilme on suhteellisen hyvä.
Dolby Stereo ei liioin säväytä mutta toistaa kuitenkin elokuvan huolitellun äänimaailman onnistuneesti. Tilaerottelu etukanavien välillä on kohtuullinen, ja yksittäiset tehosteet toistuvat selkeinä ja erottuvasti. Dialogi kuuluu kauttaaltaan selvänä.