Blackfish

Vuonna 2010 SeaWorldin tunnettu vetonaula, Tilikum-miekkavalas, nappasi yhden kouluttajistaan kesken esityksen veden alle, mikä johti 40-vuotiaan Dawn Brancheaun kuolemaan. Onnettomuudeksi ristitty tapaus oli jo kolmas Tilikumin aiheuttama kuolema. Siitä huolimatta reilu kolmikymppinen nisäkäs on edelleen Floridassa sijaitsevan SeaWorldin yksi vakioesiintyjistä.

Kuolemantapauksen innoittamana syntyi myös Gabriela Cowperthwaiten kiitelty dokumentti Blackfish, jossa tekijät pyrkivät avaamaan Tilikumin kautta vankeudessa elävien miekkavalaiden vaaroja niin eläimelle itselleen kuin ihmisillekin. Taustat alkavat jo 1970-luvun laittomista valaanpyynneistä, mutta pääosa elokuvasta keskittyy SeaWorld-ajoille entisten työntekijöiden haastattelujen muodostaessa kokonaiskuvan tapahtumista.

Kritiikin kohteeksi joutuu ensisijaisesti SeaWorld, jonka kieltäydyttyä yhteistyöstä dokumentti värittyy ikävän yksipuoliseksi. Puolustuspuheenvuoroille ei ole tilaa, eikä semminkään objektiivisuudelle, kun syyttäjän pöydälle kerätty todistusaineisto kohottaa syyttävän sormensa laiminlyövää, valehtelevaa ja rahanhimoista organisaatiota kohti. Totta tai ei, tekijät ovat valinneet tarkasti aineistonsa, jonka seurauksena niin entisten työntekijöiden kuin silminnäkijöiden todistukset vahvistavat vain dokumentin omaa kantaa antamatta tilaa ajattelulle.

Vaikka väitteiden puolelle ei ole vaikea mennä, tuntuu dokumentti enemmän hyvin puetuksi hyökkäykseksi kuin journalistisen integriteetin täyttäväksi työksi. Sen lisäksi aihetta käsitellään yllättävän pintapuoleisesti. Puolitoistatuntinen aineisto  on koottu lähinnä julkisista lähteistä kerättyjen artikkeleiden perusteella, eikä tutkivasta journalismista voi puhua edes nimeksi. Kokonaisuus puhuu toki omaa karua kieltänsä, mikä helpottaa myös tekijöiden ajamaa agendaa, mutta siitä uupuu myös täysin dramatiikka tai järisyttävät paljastukset. Asiaan edes puolittain vihkiytynyt ei saa Blackfishistä irti mitään uutta.

Dokumentin ansiokkaampaa sisältöä ovat paikoin tunteellisiksi yltyvät haastattelut, joissa entiset työntekijät kuvailevat toimipaikkansa käytäntöjä ja omia syitään duuniin ryhtymiseen ja etenkin siinä pysymiseen. Vaikka alaisilleen valehteleva organisaatio ei ole millään ilveellä mikään harvinaisuus nykyisessä työmaailmassa, onnistuvat jotkin SeaWorldin kaksinaamaisuudet herättämään normaalia suuremmin negatiivisia tunteita. Eivätkä eläinrakkaiden työntekijöiden oravanpyöräksi muodostunut suhde hallinnon tasolla laiminlyödyn eläimen ja oman hyväntahtoisuuden välillä ole nekään mitään helppoja ratkaistavia.

Teknisestä vinkkelistä sisältöarvo ei nouse paljoa Blackfishin dokumentaarisia arvoja suuremmaksi. Puhuvista päistä, arkistomateriaalista ja visuaalisista avuista koostuva kerronta jättää valtaosan perusteluista henkilöiden puheen varaan, mikä heikentää etenkin miekkavalaiden laiminlyöntejä koskevaa materiaalia. Toisaalta tekijät keskittyvät lähes yksinomaan näyttämään vankeudessa asuvia miekkavalaita, eikä näiden ylväiden otusten luonnollisia elinoloja nähdä kuin harvakseltaan, mistä syntyvä ristiriitaisuus saattaisi takoa sanoman paremmin perille hieman visuaalisimmille katsojille.

Blackfish on hyvin puettu hyökkäys SeaWorldia ja yleisesti vankeudessa eläviä eläimiä kohtaan, mutta se ei tarjoa dokumenttina mitään, mitä ei entuudestaan olisi jo tiedossa.