Presidentintekijät

Tuukka Temonen vie kameraryhmänsä suomalaisen politiikan kulissien taakse kuvatessaan Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjaa puoluejuuritasolta. Presidentintekijöiksi ristitty dokumentti paljastaa Niinistön vuoden 2012 presidenttiyteen johtaneiden kuukausien aikaiset palaverit ja tunnelmat näitä johtaneen kampanjatyöryhmän silmin, mutta jäävää itsensä minkäänlaisesta kannanotosta tai syvemmästä analyysistä.

Aleksi Bardyn taannoisen Rouva Presidentin tapaan Presidentintekijät tyytyy ainoastaan tuomaan katsojan osaksi tapahtumia. Temosen johtaman kuvausryhmän taltioima materiaali esitetään sellaisenaan, eikä tapahtumien välille luoda minkäänlaista selitystä, jännitettä tai edes punaista lankaa. Tekijät olettavat katsojan seuranneen tapahtumia silmä kovana ja antavat nyt vain mahdollisuuden nähdä sama prosessi päätöksentekijöiden vinkkelistä.

Käytännössä tämä konkretisoituu lähinnä reilun tunnin edestä erilaisissa palavereissa istumiseksi sekä puolityhjissä kampanjatiloissa maleksimiseksi, jotka eivät tarjoa mitään erityisen jännittävää kenellekään yli vuoden työelämässä viihtyneelle ihmiselle. Toki poliittinen vivahde tuo touhuun oman mielekkyytensä, mutta nähtävästi myös isommilla tasoilla stressinnostattajina ovat ne samat vanhat kommunikointiongelmat, ongelmallinen yhteistyö ja turhanpäiväiset palaverit itsestään selvistä asioista. Nämä harvemmin kääntyvät sellaisinaan vetäväksi draamaksi tai syvälliseksi analyysiksi.

Presidentintekijät on tosin yllättävän rehellinen katsaus vaalikampanjan kulisseihin, eikä kielenkäyttöä, kiinnostuksen puutetta kuin vastustajien – tai nykyisen presidentin – mollaamistakaan ole liioin kitketty pois. Sellaisenaan se antaakin mielenkiintoisen ristiriitaisen kuvan presidenttiehdokkaan ja häntä buffaavan kampanjaryhmän välisestä yhteistyöstä tai ennemmin sen täydellisestä puutteesta. Siitä huolimatta pieninkin virhe näkyy heti ehdokkaan ja siten suoraan hänen imagoansa luoneen työryhmän nahoissa. Ei sillä, että sellaista dokumentin aikana tapahtuisi.

Rehellisyys ei kuitenkaan korvaa dokumentaarisen sisällön puutetta. Tylsistyneitä kasvoja näkee harva se päivä kaduilla, eikä päällekkäin puhuminen ole sekään nykymaailmassa mikään harvinaisuus. Presidentintekijät ei mene pinnallista ulkokuorta syvemmälle, minkä vuoksi se ei alkuhätkähdyksen jälkeen onnistu kaivamaan aiheesta mitään tarttuvaa keskustelun herättäjäksi tai vakuuta esimerkiksi pureutumalla työntekijöiden tunteelliselle tasolle. Mahdollinen vaalien jälkeisen analyysin, perustelujen tai vaihtoehtojen lisääminen olisi tuonut dokumentille reilusti enemmän mielenkiintoa ja pelivaraa. Nyt se vain on. 

Presidentintekijät tarjoaa ennennäkemättömän mahdollisuuden kurkistaa vaalitoiminnan kulissien taakse, mutta uhkuva potentiaali hukataan tyytymällä olemaan pelkkänä kärpäsenä katossa.