Carol

Patricia Highsmithin vuonna 1952 julkaistu The Price of Salt -kirja julkaistiin aikanaan salanimellä, sillä se käsittelee tuolloin laitonta ollutta homoseksuaalisuutta. Kuvaavinta kirjailijan osin omaelämänkerrallisessa teoksessa on kuitenkin se, että nyt – yli kuusi vuosikymmentä myöhemmin – oman seksuaalisen suuntauksen salaaminen on yhä yleistä, vaikka homoseksuaalisuus ei ole länsimaissa ollut enää vuosikymmeniin laissa kiellettyä. Siksi Todd Haynesin kirjan pohjalta tekemä elokuvasovitus Carol tuntuukin edelleen masentavan ajankohtaiselta.

Phyllis Nagyn käsikirjoitus pysyttelee kuitenkin alkuperäisteostaan mukaillen 1950-luvulla, jolloin asenteet olivat vielä hyvin toisenlaiset – ja silti niin samankaltaiset. Yhteiskunnallisen puristuksen keskiössä kaksi naista, Rooney Maran esittämä nuori valokuvaajan alku Therese sekä Cate Blanchettin tulkitsema avioero- ja huoltajuuskiistan kanssa taisteleva Carol, kohtaavat toisensa sattumalta ja jättävät jälkensä pysyvästi toiseen.

Lähdemateriaalista ja samaa sukupuolta edustavista päähenkilöistä lukuun ottamatta Carol on hyvin universaali romanttinen draama, joka ei nosta kaksikon seksuaalista suuntausta millään tavalla erityiseen asemaan. Ajankuvan asenteet on jätetty rivien väleihin, jotka näkyvät toisinaan varsinaisessa kerronnassa ja ennen kaikkea hahmojen käyttäytymisessä, mutta niitä ei korosteta tai oikeastaan edes varsinaisesti käsitellä. Ja juuri niiden kätkeminen liki näkymättömiin tekee tematiikasta monin verroin tehokkaampaa ja aidompaa; ne ovat niin syväjuurtuneet kulttuuriin ja perimäämme, ettemme edes tiedosta niitä.

Haynes kuvaakin Theresen ja Carolin välisen suhteen kuin minkä tahansa muun parisuhteen, mikä kääntyy osaltaan myös elokuvaa vastaan; yllään olevan temaattisen hunnun poistaessa jäljelle jää vain elokuva parisuhteesta. Toki minkä tahansa tuotteen voi riisua haluttaessaan pelkistetyksi raakileeksi, eikä Carolin kohdalla kyse ole niinkään juonellisuudesta, vaan siitä, kuinka tapahtumat esitetään. Haynesin uutukainen onkin monelta osaltaan pienten asioidensa summa aina kuvauskalustona käytettyä 16-millistä myöten. Ajankuvaa henkivä kuvaus viekin katsojat lähes taianomaiseen aikakauteen, joka aitoudestaan huolimatta tuntuu hyvin unenomaiselta.

Elokuvan kannalta merkittävin pieni tekijä ovat lopulta näyttelijäsuoritukset. Niin Mara kuin Blanchett vakuuttavat omissa rooleissaan yltäen ilmiömäisiin tulkintoihin monisyisistä hahmoistaan, joiden viestintä koostuu pitkälti kumpaisenkin elekielestä. Yhdistettynä Edward Lachmanin heijastuksia sekä ikkunoita hyödyntävään pehmeän seesteiseen kuvaukseen, katsoja pääsee sukeltamaan henkilöiden sielunmaisemaan kuulematta sanaakaan. Aivan kuten tunne-elämässä noin yleisestikin.

Carol on kaunis ja ajankuvansa taltioiva rakkaustarina kahden henkilön välillä. Valitettavasti tuo ajankuva on vain monilta osin yhtä ajankohtainen nyt kuin elokuvan esittämällä 1950-luvulla.