Logan

Seitsemäntoista vuotta sitten Hugh Jackman teroitti kyntensä ja omi itselleen roolin Marvelin ikonisena ahmamiehenä. Kymmenkunta valkokangasesiintymistä myöhemmin näyttelijä pistää (näillä näkymin) Kanadan oman pedon syvään uneen Wolverine-trilogian päättävässä Loganissa. Hahmon verinen joutsenlaulu on samalla täyskäännös Marvelin tutussa elokuvauniversumissa, ei vain ainoastaan kerrontansa vaan myös tunnelmansa osalta.

Reilun vuosikymmenen päähän tulevaisuuteen sijoittuva Logan esittelee (jälleen) uudenlaisen vision, jossa mutantit ovat ihmisevoluution seuraavan askeleen sijaan käytännössä kadonneet maan päältä. Elokuvasarjan aikajanaa seuraaville Logan sijoittuu Days of Future Pastin jälkeiseen aikaan, tehden trilogian kaksi aiempaa elokuvaa – mukaan lukien ohjaajaksi palaavan James Mangoldin edellisen Wolverinen – irrelevanteiksi. Kronologisesti Days of Future Pastin onnellisen lopun ja Loganin karun alun välillä aikaa on kulunut ainoastaan kuutisen vuotta, mikä herättää epäileviä kysymysmerkkejä päähenkilöiden pahasti rappeutuneelle kunnolle niin vähäisessä ajassa.

Mangold ei tosin tunnu liioin kiinnostuneen sekavasta Marvel-jatkumosta, vaan kuvaa elokuvansa kuin itsenäisenä, historiasta ja jopa sarjakuvagenrestä irtaantuneena teoksena. Toimintarymistelyä odottaville Loganin rauhallisempi tempo sekä tarinankerronnan synkkyys tulee nopeasti yllätyksenä, sillä kyseessä on pikemminkin tie- ja lännenelokuvien mutanttilapsi oman tarkoituksensa uudelleenlöytämisestä, sankaruudesta ja perheestä päähenkilöille vieraaksi käyneessä maailmassa. Ilman adamantium-kynsiä sekä muutamia hyvin pikaisia mutanttivoimia, Logan voisi aivan yhtä hyvin olla kuulumatta koko X-Men-universumiin.

Uudenlainen ilme todistaa viimeaikaisten Netflix-sarjojen innoittamana supersankarigenren pystyvän muunlaiseenkin tulkintaan kuin ainaiseen tehostetykitykseen, eikä se ole yksinomaan huono asia. Logan on elokuvasarjan aiempia osia syvällisempi ja koskettavampi hahmotutkielma, joka jo nimensä puolesta vihjaa fokuksen olevan ikonisen sarjakuvasankarin inhimillisemmässä puolessa. Siinä missä hahmon aiemmat valkokangassovitukset ovat vaihtelevin menestyksin vain liehitelleet aiheella, Logan rengastaa itsensä siihen täysivaltaisesti. Elokuva lainaakin löyhästi tematiikkansa Mark Millarin ja Steve McNivenin luomasta kehutusta Old Man Logan -sarjakuvasta ja tarkastelee käytännössä kuolemattoman miehen romuttunutta psyykettä, kun elämässä ei ole enää jäljellä ystäviä saati tarkoitusta.

Jackman jatkaa vakuuttavasti roolissaan vanha mies Loganina, joka lajinsa viimeisimpinä on piilottanut kyntensä ja duunaa arkea alkoholisoituneena limusiinikuskina. Teinien kuskaamisen ohella mies pitää huolta ailahtelevasta Charles Xavierista (Patrick Stewart), jonka rappeutunut mieli on muodostunut vaaraksi kaikille. Niin ikään heikkenevien voimiensa myötä myös Logan on hyväksynyt oman vääjäämättömän päätepisteensä, odottaen lähinnä viimeisen telepaattisen riippakivensä sammaloitumista, jotta väsynyt ruho saataisiin päätökseen sille siunatulla adamantium-luodilla. Lopulliseen suunnitelmaan tulee kuitenkin vielä yksi vastentahtoinen mutka, kun mies joutuu kuskaamaan nuoren mutantin (Dafne Keen) turvaan tätä jahtaavalta organisaatiolta.

Tie-genreä mukaillen pakomatka toimii kerronnallisena kulkureittinä pysähdyspaikasta toiseen, joita käytetään hyödyksi syventääkseen kolmiodraaman keskiössä olevia päähenkilöitä. Vaihtelevista maisemista huolimatta kaikki muu jää lähinnä taustameluksi, eivätkä Mangold, Scott Frank ja Michael Green ole kiinnostuneet käsikirjoituksessaan itse maailmanrakennuksesta. Menneisiin viitataan kyllä yksittäisin sivulausein, mutta mutantittomasta maailmasta ei saada katsojalle kunnollista vastinetta. Sivuikkunasta vilisevä maa ei tunnu niin lohduttomalta kuin se erinomaisiin suorituksiin yltävien päähenkilöidensä kasvoilla kuvastuu, mihin vaikuttaa myös vaikeus karistaa Days of Future Pastin jättämä jälkimaku. Osana virallista kronologiaa Logan tuntuu liian oudolta ja irralliselta, kun taas puhtaasti itsenäisenä teoksena se jää ilman tarvittavaa kontekstia.

Poikkeavasta kerronnastaan huolimatta Loganin terä ei ole kuitenkaan ruosteessa, vaan päinvastoin entistä tappavampi. Viime vuoden Deadpoolin menestyksen saattelemana ikärajaa on rukattu ylöspäin, minkä ansiosta myös kynnet tekevät entistä rujompaa jälkeä manikyyreilleen. Veren ja lävistysten määrässä ei suotta pihtailla, ja os. Wolverine saa valkokankaalla viimein sellaisen käsittelyn kuin fanit ovat aina halunneet. Alkukantainen peto päästetään toimintakohtauksissa viimein vapaaksi, mitä seuraa raakalaismaisen brutaalit mutta koreografisesti ja leikkauksen osalta näyttävät yhteenotot. Varsinaisten mutanttivoimien hävittyä Darwinille toiminta keskittyy lähes tyystin kynsin hoidettavaan fileointiin ja lähitaisteluun, jota varioidaan kuitenkin kiitettävästi pitkin elokuvaa.

Toiminnan osalta oikeastaan ainoaksi harmitukseksi jää genrelle valitettavan ominaisen tuhnut pahikset. Boyd Holbrookin johtama Reavers-joukkio on lähinnä lihamyllyn virkaa ajava pakollinen paha ilman kunnollista valkokangaskarismaa. Suorituksessa itsessään ei ole niinkään vikaa, mutta fokuksen ollessa tiukasti päähenkilöissä, ei hahmolla ole oikein tekemisen virkaa. Toisaalta juuri käsikirjoituksen hahmokeskeisyyden vuoksi pahiskatraan mitättömyys ei haittaa niin paljoa. Perässä kulkevat raatelijat rytmittävätkin kerrontaa sopivin väliajoin näyttävän hurmeisilla koitoksilla, joiden poikkeuksellinen räväkkyys kulkee käsi kädessä kerronnan synkkyyden kanssa.

Logan on synkänkaunis päätös valkokankaan kahlitulle pedolle, joka päästetään viimein vielä viimeisen kerran kunnolla irti. Supersankarigenrestä poikkeava teos lainaa säikeensä lännen- ja tie-elokuvista, keskittää kerrontansa tehosteista henkilöhahmoihin ja pedosta ihmiseen. Se on taatusti erilainen, mutta samalla lähes täydellinen finaali Marvelin yhden tunnetuimman hahmon lähes kaksikymmenvuotiselle valkokangasinkarnaatiolle.